Kevät koittaa Hitlerille, kertoi Mel Brooks joskus kauan sitten elokuvassaan. Vaan eipä muistanut vanha Mel lisätä, että tuo suloinen vuodenaika saavuttaa myös meidät lenkkeilijät. Sillä katso: hiekasta lakaistut kadut ovat taas niin täynnä juoksijoita, kuntoilijoita ja hölkkääjiä, ettei edes kaltaiselleni kapeahartiaiselle ja hentorakenteiselle urheilijanuorukaiselle ole löytyä sijaa maanteiden varsilta.
Tästä lannistumatta olen kuitenkin kyynärpäitä käyttäen änkenyt itseäni ahkerasti mukaan muiden joukkoon siitäkin huolimatta, että kalenterini on viime aikoina täyttynyt sellaisista miehisistä velvollisuuksista, joita rakastuneen nuorenparin avoliittoon astuminen yleensä aiheuttaa. Siis niin kuin vaikka maalaamisesta, tiskaamisesta ja laatikonkannosta. Tällä viikolla olen tosin juossut vasta kolmetoista kilometriä, mutta onhan vasta maanantai, enkä näin ollen näe suurtakaan syytä huoleen, vaikka viikkosaldoni onkin pituudessa mitattuna toistaiseksi vähäinen.
Tämänpäiväinen lenkkini sujui vaihtelevasti. Koska mittari näytti pakkasasteita, puin trikoohousujeni alle pitkät nimettömät nimettömiäni suojaamaan. Tämä osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä veri kiersi suonissani sellaisella vimmalla, että hiki alkoi kirvota otsalleni ja pyllynvakoon. Kuin lahjaksi taivaalta oli kuitenkin joku viisas osuuskuntalainen päättänyt rakentaa lenkkireittini varrelle ABC-huoltoaseman, jonka vesiklosetissa vapautin itseni liiallisen vaatekuorman aiheuttamasta taakasta.
Ennen kuin pääsin kuitenkaan jatkamaan matkaani, jouduin kuitenkin hieman sankaroimaan, sillä parkkipaikalla olin törmätä juuri kävelyikään päässeeseen poikalapseen, joka suurta viekkautta ja oveluutta osoittaen oli karannut asemalla asioivilta vanhemmiltaan. Pakolaisen karkumatka ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä taaperon jalat ja ajatukset eivät olleet täysin synkronoituja keskenään. Ensin kuului mukkelismakkelis ja sitten byyh ja hyyh, kun tuttisuu kuperkeikkasi itsensä alas jalkakäytävän katukivetykseltä keskelle ahnaiden autonkuljettajien saalistusmaata liikesarjalla, josta Moskovan sirkuksessakin tullaan puhumaan vielä kauan. Luonnostani valppaana ja muutenkin ihan hyvänä tyyppinä nappasin lapsen syleilyyni ennen kuin yksikään ilkeä audimies ehti edes ajatella yliajopuuhia. Nuoren akrobaatin puhekyky oli melko rajallinen, mutta tätä puutetta hän korreloi mainiosti tuottamalla vastaavasti vähän enemmän desibelejä, mikä auttoikin paketin oikeita omistajia paikallistamaan karkuteille lähteneen toimituksensa. Mitähän mahtoi hätääntynyt äiti ajatella nähdessään keskellä huoltoaseman parkkipaikkaa hikisen sukkahousumiehen, jonka toiseen käteen oli kiedottu vastariisutut pitkät kalsarit, toiseen oma itkevä poika.
Onnellisen jälleennäkemisen jälkeen pääsin viimein jatkamaan matkaani. Juoksin niin pitkälle, että löysin itseni jostakin savonlinnalaisesta kaupunginosasta, jonka nimeä en enää tuntenut. Juoksin sinne hyvin, ja niin juoksin sieltä takaisinkin, sillä matkani kulki jos ei kovaa, niin ainakin vauhdikkaasti. En kuitenkaan muistanut porstuasta poistuessa startata sekuntikelloani, joten en voinut laskea itselleni kilometriaikaa. Tällä tuskin on kuitenkaan suurta merkitystä, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa vääristynyt huoltoasemaepisodin vuoksi.
Saavuttuani kotiin söin hieman pullaa ja muutaman viipaleen eilistä pitsaa, jotta välttyisin ylikunnolta. Tähän suoritukseen olen erityisen tyytyväinen.
