Tiistaitrippi

Tänään kävin huitaisemassa viikon ensimmäisen lenkin. Kipittelin reilun kymmenen kilometrin matkan Kotkansaarelta Mussaloon ja takaisin. Vielä lenkillä kuvittelin pitäväni yllä kovaakin tahtia, mutta kotona kello oli toista mieltä. Lumella on toki vähän erilaista juosta kuin puhtaalla asfaltilla, mutten silti jaksa uskoa, että vauhti on hidastunut pelkästään erilaisen alustan vuoksi. Täytyy toivoa, etteivät jalat vain ole vielä täysin tottuneet menoon parin viikon tauon jäljiltä...

On ollut tavallaan aika mukava juosta pitkästä aikaa kunnon pakkasilla. Kun elohopea kutistuu näyttämään yli kymmenen asteen pakkasia, on ilma mukavan raikasta ja pisteliästä. Kotkassa kunnollisia pakkasia arvostaa lisäksi ihan senkin takia, että paperitehtaan piipuista kaupungin ylle tuprahteleva mädän ruttokuoleman haju pysyy näillä ilmoilla kohtuullisissa mitoissa. Asiaa.

Huomenna on luxus-luokan vapaapäivä keskellä viikkoa. Jos jalka ei ala liikaa arastella, ajattelin ottaa pakkaspekkasestani maksimihyödyn irti ja juosta viikon pitkiksen kivasti päivänvalossa. Sitä odotellessa aion kuunnella Kyussia ja heiluttaa tukkaa.

Hus, kipu, metsään!

Toista viikkoa sitten paratiisiini luikerteli ovela ja katala käärme, joka toi mukanaan kipua ja sairastelua. Ensin tuo viekas matelija otti hahmokseen polvikivun, jonka jälkeen se muutti muotoaan vatsataudiksi. Sairastin kokonaisvaltaisesti koko alkuviikon, ja kun mahapöpöt viimein väistyivät, alkoi polvi taas oireilla. Tänään sain mokomasta kuitenkin tarpeekseni, ja vedin lenkkikengät jalkaani ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon. 

Alun perin päätin, etten ottaisi ainoatakaan juoksuaskelta ennen kuin polvi olisi täysin oireeton. Olin varma, että pienellä ja varovaisellakin lenkillä todennäköisesti vain ärsyttäisin tuota oikuttelevaa niveltä ja samalla pidentäisin toipilaisaikaani. Kun makuupäivien määrä kuitenkin kasvoi kymmennumeroiseksi eikä loppua näkynyt, opin, että hermoni kiristyvät suoraan verrannollisesti löhöilyaikaan nähden. Näin ollen aloin funtsia, että kotirauhan ja henkisen puhtauden kannalta olisi parempi edes koittaa, kuinka jalat kantavat.

Kun pääsin ulos, ei polveen varsinaisesti sattunut, mutta kuitenkin tuntui siltä, ettei jalka ollut ihan sataprosenttisessa kondiksessa. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti kääntyä kotiin ja lyödä lenkkikengät naulaan, mutta purin kuitenkin huulta ja päätin, että juoksisin vähintään parin kilometrin edestakaisen lenkin keskustaan ja takaisin. Vaikka yritin pitää jalkojeni liikkeet suorina ja normaaleina, varoin kuitenkin oikeaa kinttuani automaattisesti joka askeleella. Kun olin hölkötellyt halki Savonlinnan valtaisan ydinkeskustan, pysähdyin hetkeksi rautatieseisakkeelle, jolla vaihdoin tuntuvan osan omistamastani valuutasta matkalippuun.

Lippu taskussa ja leuka rinnassa jatkoin vaivalloista lenkkiäni. Parisataa metriä junamaatin jälkeen kuitenkin huomasin, että kaikki kummallinen tunto ja kivunhäiveet olivat tiessään. Askeleet tuntuivat kevyiltä enkä enää varonut jalkaanikaan. Aluksi toki olin varma, että hermoratani olivat vain tilapäisesti solmussa ja viiltävä tunne palaisi hetken päästä eksponentiaalisesti kasvaneena, mutta koska nivelmokoma ei pariin kilometriin äksyillyt, päätin varovaisesti lisätä vauhtia. Tästä huolimatta ei polvesta kuulunut koko loppulenkin aikana ainuttakaan yskäisyä.

Nyt iltasella fiilis on hieman hämmentynyt. Ajoittain olen tuntevinani jalassa jonkunasteista jomotusta, mutta veikkaan,että kyse on päänsisäisistä tsykologiahommista. Kuka näistä tietää. Toisaalta fiilis on sellainen että voisi vaikka balettia tanssia, toisaalta tekisi mieli vielä ihan vaan varmuuden vuoksi ottaa päivä tai kaksi rauhassa. Saa nähä.

Ich bin ein Hamburger

Tänään sain sähköpostia aina Saksasta asti. Viesti toivotti minut ja matkaseurueeni sydämmellisesti tervetulleiksi osallistumaan Hampurin maratonille nyt huhtikuussa.

Reissu on ollut suunnitelmissa jo syksystä asti, mutta silti treenaminen on jäänyt ehkä vähän toivottua vähäisemmäksi. Pitkiä lenkkejä en ole juossut kuin muutaman hassun kerran, eivätkä harjoitukset muutenkaan ole olleet ehkä kaikista loogisimpia. Onneksi varsinaiseen kisaan on vielä kolmisen kuukautta aikaa, joten ehkä pahimmat treenauskäkäilyt saa vielä tässä ajassa hiottua pois.

Alkuviikko on onneksi sujunut melko urheilullisissa merkeissä, osittain pakon sanelemana. Oon päässyt vetämään ympärivuorokautista intervallitreeniä sängyn, lääkekaapin ja kylppärin välillä vatsataudin vauhdittamana. Ei kehnompaa.

Tuska, kipu ja kärsimys

Pian taakse taittuva lenkkeilyviikko alkoi mukavasti hölkötellen. Kahden ensimmäisen päivän ajan jaksoin uhmata kylmää, viimaa, nälkää ja kaamosta pinkoessani kilometripylväältä toiselle, mutta tiistaisen juoksu-urakkani viimeisellä kilometrillä kolkutti ruumiinterveyteni ovelle jokaisen juoksijan pahin painajainen: kipeä polvi. Nivel, joka on uutterasti pitänyt oikean jalkani reisi- ja sääriluut likellä toisiaan jo neljällä eri vuosikymmenellä, alkoi varoittamatta yskiä ja nakuttaa kuin isäni miljoona kilometriä niellyt diesel-Ducato. Selkokielellä sanottuna polveen sattui niin perkeleesti, ettei itku ollut kaukana. Sinnittelin kotiin ilme irvistellen samalla tietäen, ettei lähipäivinä mittariin kertyisi paljoakaan lisäkilometrejä.

Nyt sunnuntaina polvi alkaa pikkuhiljaa olla jo parempi. Aamulla pohdin lähteväni jopa pienimuotoiselle tunnustelulenkille, mutta hetken harkinnan jälkeen päätin ottaa rauhallisesti vielä ainakin tämän päivän. Huomenna täytyy punnita fiilis uudestaan ja katsastaa, joko sitä uskaltaa kiskaista trikoot jalkaan. Toivottavasti.

Eniten potuttaa luonnollisesti se, että tältäkin vaivalta olisi todennäköisesti voinut välttyä melko helposti. Olisi pitänyt venytellä perusteellisemmin, olisi pitänyt hidastaa tahtia liukkailla paikoilla, olisi pitänyt vaihtaa kengät uusiin aikaisemmin. Olisi pitänyt tehdä sitä, olisi pitänyt tehdä tätä ja olisi pitänyt tehdä tuota, mutta enpä tehnyt, ja tässä ollaan. Henkisen hölmöyden aiheuttamaa tuskaa ei suinkaan vähennä se, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun löydän itseni voivottelemasta samaa vaivaa. Täytyy toivoa, että asia alkaa pikkuhiljaa iskostua cortexini kippuroihin.

Urheilumeininkien kannalta ei loppuviikko kuitenkaan mennyt ihan täysin hukkaan; keskiviikkoiltana järjestetty pöytälätkäturnaus oli sen verran rankka ja vaativa, että hiki valui ja pulssi oli koholla vielä pitkälti torstain puolella...

Puistola boogie

Alunperin suunnittelin viettäväni maanantai-illan oluttölkkien ja väkivaltarikkaiden videopelien parissa, mutta toisin kävi. Sen sijaan että olisin niittänyt virtuaalinatseja kuoliaaksi binäärikonepistooli iloisesti laulaen, löysin itseni marttaliiton nettisivuilta lukemasta käytännön siivousvinkkejä ja nahanhoitoneuvoja.

Tämän pettymyksen olisin vielä kestänyt, mutta kun hetkeä myöhemmin panin merkille, ettei juomalasinikaan ollut täyttynyt riemukkaasti kuplivasta kullan- ja ohrankeltaisesta ilojuomasta vaan koko lailla latteammasta hanavedestä, jouduin häpeäkseni toteamaan, että olin huomaamatta hävinnyt taistelun oikeudestani laiskaan rappioiltaan. Lyhyen tilannekatsauksen ja tovin itsetutkiskelun jälkeen arvioin, että pystyisin parhaiten prosessoimaan pettymystäni lenkkipolun varrella. Solmin siis Asicsit jalkaani ja suuntasin ulos.

Yleensä mun lenkkini tuppaavat olemaan melko tasatahtisia ja -mittaisia, mutta nyt juoksin vaihtelun vuoksi vähän lyhyemmän matkan kovemmalla vauhdilla. Alunperin tarkoituksena oli itse asiassa heittää jonkunasteinen mäkitreeni, mutta Kotkan kaupunki löi taas kylmät korttinsa pöytään ja muistutti, että ylämäkijuoksua on vaikea harrastaa paikkakunnalla, jonka ainoat nousut ovat lyhyitä ja loivia. Liikoja lannistumatta kiristin kintuistani kiivaita juoksuaskelia suurin piirtein kolmen vartin ajan. Onnekseni Puistolan kaupunginosasta löytyy muutama piskuinen ylämäki, joihin sitten kiihdyttelin eestaas ympyrää kierrellen. Mukavana oheisbonuksena puutaloalue tarjosi iltavalaistuksessaan ihan mukavan urheilumaiseman.

Juostessa kuuntelin korvanapeistani lupaavanoloisten nuorten brittiherrasmiesten viihdemusiikkiorkesteri Motörheadia, jota voitanee kiistatta pitää yhtenä pop-taivaan kirkkaimmista tulevaisuudenlupauksista. Poikien vauhdikkaan kepeät rallit sopivat juoksumusiikiksi mitä mainioimmin! Lenkin jälkeen asettelin himassa levylautaselle muutaman viiden tähden merkkiteoksen, joiden ansiosta nukkumaanmeno oli venyä pitkälle yli unihiekka-ajan. Ensin pyörittelin läpi Black Sabbathin nimikkolevyn, jonka jälkeen matkasin halki ajan ja avaruuden Pink Floydin Dark Side of the Moonin tahdissa. Wicked, man!

Sunday bloody sunday

Kuutena päivänä Jumala loi taivaan ja meren ja kaiken mitä niissä on, mutta seitsemäntenä hän lepäsi. Minä en suonut itselleni moista luksusta, vaan suuntasin ulos lenkille.

Viime aikoina perinteekseni on muodostunut pyöriä sängyssä levottomana aamuyöhön asti ja nukkua ne muutamatkin tunnit huonosti ja katkonaisesti. Näppäränä jätkänä osasin kuitenkin kääntää vastoinkäymiset voitoksi; sisäistin spartalaisen aamupalani jo vähän ennen kuutta, jonka jälkeen torkuin vielä hetken tai kaksi. Tämän ovelan strategiani turvin pääsin joitakin tunteja myöhemmin lähtemään sunnuntailenkilleni masu sopivan kylläisenä ja hymy korvissa.

Itse lenkki sujui päällisin puolin moitteetta. Juoksin parikymmentä kilometriä kierrellen melko rauhalliseen tahtiin lähiöstä toiseen. Sain taittaa koko matkan jalkakäytävien yksinäisenä herrana, sillä vastaan ei tullut koko kahden tunnin rupeaman aikana yhden ainutta vihollislenkkeilijää. Kenties huhut askelteni sulavuudesta, armottomasta vauhdistani ja virheettömästä juoksutekniikastani olivat saaneet kanssaharrastajani hautautumaan itsesäälin ja frustraation synkkiin syövereihin.

Muuten mainiota lenkkiäni varjosti kuitenkin yksi piskuinen kauneusvirhe: kolmasosamatkan kilometripylvään kohdalla hiipi kimppuuni yllättävä janontunne, joka viekkaudella ja vääryydellä alkoi kalvaa kurkkuani. Koska en omista juomapulloa eikä Kymijoestakaan ole viisasta juoda, jouduin taittamaan loppumatkan vesilasista haaveillen. Rohkeampi jätkä olisi piipahtanut hörpylle Ruonalan kirkon toilettitiloihin, mutta pelkäsin liiaksi koko rakennuksen sortuvan syntieni painosta. Lisäksi tuumin, ettei Herra varmastikaan katsoisi hyvällä, jos kesken mehukkaimman messuamisen piipahtaisin kylään ilmoittamatta hikisenä ja pahalta haisten. Näin ollen join vasta kotona.

Tähän loppuun katsoin hyväksi linkittää The Black Keysin mainion kappaleen Tighten Up. Biisissä ja videossa on kaikkea sitä, mitä hyvältä videolta voi kukaan vaatia. Nahkatakkeja, aurinkolaseja, donitseja, keskisormia, nyrkkitappeluita ja kuuma misu.

Starttiviivalla

Juokseminen on maailman paras harrastus. Tämä on fakta, ja tästä eriävät väittämät ovat pelkkiä vääriä mielipiteitä.

Olen Aleksi, 23-vuotias opiskelijanuorukainen. Olen juossut vaihtelevalla aktiviteetilla ja menestyksellä nyt viitisen vuotta. Joskus juoksen pitkälle, joskus lähelle ja joskus kovaa, joskus hiljaa. Juoksin niin tai näin, useimmiten nautin tekemästäni. En orjallisesti seuraa ja kirjaa jokaista juoksemaani kilometriä, en mittaa sykkeitä tai piirrä millimetripaperille kehityksestäni kertovia käyriä enkä edes liiemmin etukäteen suunnittele juoksujani. En kellota sellaisia aikoja joista kehtaisi pubissa liiemmin huudella, en tarkkaile syömisiäni enkä treenaa lihaskuntoani juoksuharrastukseni ohella. Jos tekisin näin, kuntoni varmaan kohoaisi, painoni saattaisi tippua ja maratonaikani parantua, mutta samanaikaisesti innostukseni ja mielenkiintoni todennäköisesti kuihtuisivat. Ainut tavoitteeni on nauttia juoksemisesta, ja sen tavoitteen täytän vallan mainiosti näinkin.

Tarkoituksenani ei siis ole pitää treenipäiväkirjaa tai painiskella erilaisten harjoitusmuotojen kanssa, vaan enemmänkin kirjoitella niistä asioista ja ajatuksista, jotka päähäni nousevat lenkkien varrella. Enempiä jaarittelematta, adios.