Matkaraportti, osa 2

Yhtä varmasti kuin kotona vaihtuvat lauantait sunnuntaiksi myös Saksassa, ja yhtä varmasti kuin missä tahansa muussa keskisuuressa maratontapahtumassa, oli myös Hampurin maratonin juoksupäiväksi valittu tuo viikonpäivistä viimeinen. Näin ollen sunnuntaiaamuun herättyäni löin lapun rintaan, munat rasvaan, kengät jalkaan ja karautin isäukkoni kanssa tunnelbaanalla kohti juoksupaikkaa.

Starttipaikalla järjestelyt pelasivat niin hyvin, etten harmikseni löytänyt mitään mistä valittaa. Tavarat sai jätettyä säilöön nopeasti, aloitusloossit oli merkattu selkeästi eikä jonottaa tarvinnut kuin vessaan, ja sinnekin vain niiden, joita pissatti tai kakatti. Ensin mainittu hätä kieltämättä kierteli kikulissani, mutten malttamattomana luonteena millään jaksanut seisoa vessajonossa, vaan menin mielummin omaan starttikarsinaani pariksikymmeneksi minuutiksi seisoskelemaan tumput suorina. Ja aivan niin kuin tyhmillä valinnoilla on usein tapana tehdä, kostautui tämäkin hieman myöhemmin.

Lähtölaukauksen lähestyessä alkoivat loossit täyttyä juoksukansasta. Surukseni sain huomata, että kaikki rinnallani seisovat miehet olivat minua lihaksikkaampia, paremmin valmistautuneita ja varustautuneita, päätä pitempiä, paremman näköisiä ja kenties vähän karvaisempiakin, eivätkä monet lähtöalueella odotelleet naisetkaan tässä suhteessa heille paljoa hävinneet. Olin varma, että olin tehnyt elämäni munauksen. Olin väärässä paikassa, olin mokannut, olin tehnyt virheen. Mikäli en keskeyttäisi jo ensimmäisen vitosen aikana, tulisin maaliin viimeisenä ja silloinkin paskat housussa tai ainakin oksennus rinnuksilla. Juoksullani en pilaisi ainoastaan omaa mainettani, vaan saattaisin myös sukuni häpeään ja tyttöystävänikin perheen maineen vetäisin lokaan, eivätkä ystäväni enää koskaan puhuisi minulle muuten kuin pilkatakseen suoritustani. Niin korkealla oli itseluottamukseni starttilaukausta odottaessani.

Mutta kas! Kun olin päässyt manauksissani parhaaseen mahdolliseen vauhtiin, kehtasivat järjestäjät vetää starttipistoolin liipasimesta ja näin keskeyttää itsesäälikylpyni sen makoisimmassa mahdollisessa vaiheessa. Muutama minuutti laukauksen jälkeen lähtivät ihmiset ympärilläni liikkeelle, ja koska en halunnut olla takaa tulevien tiellä, aloitin minäkin askellukseni. Ei auttanut itku markkinoilla kun mummo oli jo lumessa, vaan pakko oli mennä.

Ensimmäinen vitonen sujui melko puoliteholla, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen aivan luonnollista. Tavoitteenani oli ensimmäistä kerta alittaa neljän tunnin rajapyykki, johon erinäisten huolella suorittamieni kalkulaatioiden mukaan vaadittiin kutakuinkin viiden minuutin 41 sekunnin kilometrivauhtia, mutta vielä tässä vaiheessa etenin isäni kanssa noin kuuden minuutin tahdissa. Aloituskilometrit taivallettiin kutakuinkin hartiatuntumalla, eikä tieltä näin ollen tahtonut löytyä sijaa täydelle vauhdille. Malttamattomuuteni vessajonossa kostautui myös, ja jouduin pysähtymään hetkeksi tien varrelle pystytettyyn siniseen huoneeseen. Sinänsä tien ruuhkaisuudella ei kuitenkaan ollut suurempaa merkitystä, sillä käyntini oli alkuvaiheilla melko epätasaista ja raskasta, eikä juoksu oikein ottanut kulkeakseen. Tästä en kuitenkaan huolestunut, sillä lenkkipolkujen varrella olen usein saanut huomata, ettei pääni suinkaan ole ainut hitaasti käynnistyvä osa ruumiissani, vaan myös jalkani starttaavat usein melko maltillisesti.

Alkukympin puolessa välissä tie alkoi kuitenkin aueta ja koneenikin alkoi puksuttaa tasaisemmin, joten aloimme hieman kiristää tahtia. Tästä huolimatta ensimmäinen kymmenen kilometrin etappi oli kuitenkin koko kisan hitain; sen päätteeksi sekkari näytti aikaa 56:30. Ensimmäisen neljäsosan reitti oli kokonaisuudessaan mukavanlainen. Ensikilometri juostiin pitkin Reeperbahnia, josta sain hieman lisäpontta reisiini, sillä eihän ole kaltaiseni kainon nuoren miehen arvolle sopivaa jäädä pyörimään aivan minkälaisten naisten helmoihin tahansa. Paheiden pesän jälkeen reitti kulki hiljaisen omakotialueen läpi, jonka jälkeen se koukkasi taas takaisin kohti vilkkaampia kulmia ja Hampurin satamaa.

Hampurin hyvää kaupunkia muovatessaan on isä Jumala aikanaan päättänyt kaivaa sen keskelle kaksi kuoppaa ja antanut täyttää ne vedellä, jonka lisäksi hän on myös katsonut hyväksi rakentaa keskustaan ja lampien ympärille leveämpiä katuja kuin omakotitalolähiöihin. Minkä verran kaupunkisuunnittelijat ovat häntä tässä auttaneet, sitä en tiedä eikä se minua liiemmin kiinnostakaan. Minulle merkitystä oli ainoastaan sillä, että toisen kympin alkaessa alkoivat tiet yhä entisestään kasvaa leveyssuunnassa ja väenpaljous jakaantui tasaisemmin. Tästä kiitollisena lisäsin entisestään vauhtiani, joskaan en halua vähätellä isäni vetoavun merkitystä. Tuskinpa olisin omin neuvoin älynnyt kiihdyttää tahtia, vaan olisin juossut orjallisesti ennakkoon laskettua tahtia. Keskimääräinen kilometriaika välillä 10km-20km oli 5:28, siis selkeästi alle tavoitteen.

Hyvin alkaneen juoksuni puolivälissä tapahtui kuitenkin vahinko, joskin mieluisan sellainen. Paransin näet huomaamatta puolimaraton-aikaani noin minuutilla, joskin on myönnettävä, että saavutuksen merkitystä hieman vähentää se, että olen juossut edellisen puolikkaani ennen armeijaa vuonna 2007. Tässä vaiheessa kello näytti 1:57:06. 

Puolimatkassa hurautin huiviini ensimmäisen neljästä geelistäni. Mönjä ei ainoastaan maistunut pahalta, vaan pisti samalla rahalla myös vatsani tanssimaan. Aloinkin pelätä, että paskan maku saattaisi hiipiä pian suusta myös housuihini. Peräänkuulutin perääni kuitenkin kestämään hotellille saakka, sillä olisihan näet tällä iällä noloa liata itsensä moisella tavalla. Puolikkaan ja kolmenkymmenen kilometrin välille jäänyt pätkä oli koko juoksuni nopein: aikaa kului keskimäärin 5:25 minuuttia jokaisella kilometrillä.

Hieman kolmenkymmenen kilometrin jälkeen kävi minulle kuitenkin niin kuin käy kaikille niille, jotka juoksevat kolmekymmentä kilometriä ja hieman lisääkin: voimani alkoivat hiljalleen ehtyä. Tästä en kuitenkaan syytä itseäni, sillä mitä muuta sopii odottaa mieheltä, joka on ravannut 75 viittä juoksuratakierrosta vastaavan matkan yhteen menoon. Ei mitään, sanon minä, paitsi korkeintaan muutamaa oikein tymäkkää kirosanaa, ja senkin odotuksen minä jumalauta täytin. 

Jos matka välillä 30-35 kilometriä oli ikävä ja vaivalloinen, oli taival 35 kilometrin kohdalta maaliin yhtä helvettiä. Yleissivistyneenä miehenä tiesin, että Berliiniin rakennettiin aikanaan maineikas ja lähes ylipääsemätön muuri, mutta että Hampurista löytyi samanlainen, siitä ei historianopettajani maininnut koulussa mitään. Siinä se kuitenkin kohosi suoraan edessäni valtavana jokaisessa suunnassa; muuri, jota ei voinut ylittää, jota ei voinut alittaa, jota ei voinut kiertää ja josta pääsi vain lävitse. Jokainen askel painoi tonnin, jokainen liike oli kääntää vatsan ympäri ja jokainen kilometri oli ainakin kolmen mittainen. Fyysinen kärsimys oli kuitenkin pientä henkiseen verrattuna. Tältäkö tuntui puolalaisesta ratsumiehestä Ruhrin teräksen vyöryessä yli rajojen ja näinkö tutisivat Hannibalin tooganliepeet Scipion armeijojen edessä? Tiesin kuitenkin vastata itselleni, etteivät edellämainitut kärsimykset olleet paljoakaan omieni veroiset, enkä uskonut, että vielä koskaan aiemmin oli kukaan muu kokenut lähimainkaan samanveroista tuskaa ja parkua kuin minä sillä hetkellä. Jos en pyörtyisi nyt, pyörtyisin kymmenen metriä myöhemmin.

Tavoistani poiketen olin kuitenkin väärässä. En pyörtynyt, vaan jatkoin matkaani omin jaloin aina maaliin asti. Väsymyksestä huolimatta ei vauhtini kuitenkaan katastrofaalisesti hidastunut: viimeinen kymppi taittui tahdilla 5:32, ja maaliviivan ylittyessä aikaa oli kulunut kokonaisuudessaan kolme tuntia ja 52 minuutta. En voittanut enkä ollut edes toinen, vaan 3880, mutta sain kuitenkin mitalin ja suklaakeksin. Maaliviivan ylitettyäni ei tavoitteen alittumisesta ja uudesta ennätyksestä huolimatta päässäni pyörinyt päällimmäisenä äärimmäinen onnistumisen riemu ja voitonilo, vaan enemmänkin perisuomalainen vitutus ja ärsytys. Vannoin, että jos vielä joskus juoksisin, juoksisin korkeintaan tyttöjen perässä tai vastuutani pakoon, mutta toisin kuitenkin kävi. Jo nyt siintää näet mielessäni mukava syksyinen maratonmatka jonnekin hieman Hampuria lämpöisempään kaupunkiin.

Nyt viikkoa myöhemmin jaksan jo iloita tuloksestani. Maratonjuoksijoiden maailmanranking ei mennyt uusiksi eikä kukaan vielä jatkossakaan lyö vetoa puolestani, mutta väliäkö tuolla. Paransin kuitenkin omaa ennätystäni reilulla vartilla, alitin tavoitteeni kahdeksalla minuutilla ja olin samalla kahden hengen seurueemme toiseksi paras juoksija. Ei hassumpaa.

Matkaraportti, osa 1

Kävin ulkomailla, aina Saksassa asti. Tutustuin ravintoloihin, otin rennosti ja kävin kiertoajelulla, jonka aikana tutustuin Hampurin hyvän kaupungin tarjoamiin kauniisiin maamerkkeihin sekä muihin kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin nähtävyyksiin, niin kuin vaikka Reeperbahniin ja muutamaan jalkapallostadioniin. 

Rajallisen matkabudjettini vuoksi en kuitenkaan pystynyt osallistumaan motorisoidulle sightseeing-kiertueelle, vaan jouduin taittamaan taipaleeni edullisemmin jalkapatikassa. Kierroksen aikana sain ottaa askeleen jos toisenkin, sillä loppujen lopuksi etenin hansakaupungin kaduilla rahtusen päälle 42 kilometriä.

Ennen matkaanlähtöä oli vatsani täynnä perhosia ja muita pörriäisiä, jotka räpyttelivät kilpaa siipiään muistuttaen minua siitä millaisiin tyhmyyksiin olin taas ryhtymässä. Harjoittelin juoksurupeamaani varten melko ahkeranlaisesti ja kenties monipuolisemmin kuin koskaan ennen, mutta silti epäilyksen siemenet itivät ajatusteni perukoilla. Noin kuukautta ennen juoksua sairastin näet pitkän ja hartaan flunssan, josta parannuttuani alkoivat horisontissa häämöttävä valmistuminen lopputyöhässäköineen sekä paikkakunnalta toiselle muuttaminen remontteineen rokottaa kalenteristani juoksupäiviä. Näin ollen olinkin vielä matkatavaroita kootessa varma, ettei koko reissusta tarttuisi tuliaisiksi muuta kuin paha mieli ja kourallinen pettymyksiä.

Pakkasin laukkuuni perinteisten vaihtokalsareiden ja juoksukenkien lisäksi myös isäni, joka on neoliittisesta syntymävuodestaan huolimatta vielä aika tekijä eurooppalaisilla maratonreiteillä. Tämä osoittautuikin valmennussuunnitelmani nerokkaimmaksi ratkaisuksi, sillä en saanut ainoastaan tarvittavaa vetoapua juoksun ajaksi, vaan myös asiantuntevaa konsultointipalvelua sekä taidokkaan autonkuljettajan lentokenttämatkoja varten.

Laskeuduimme Hampuriin noin vuorokautta ennen juoksutapahtuman alkua. Niin kuin suomalaisilla miehillä usein ulko- ja kotimailla käy, mielivät mielemme kaupungille juopottelemaan, rellestämään ja tappelemaan, mutta pitkällisten ja vaativien henkisten kamppailujen jälkeen päätimme pysytellä ainoastaan alkoholittomissa urheilujuomissa. Olutkievarin sijasta suuntasimme kulkumme kohti messukeskusta, josta saimme lunastettua numerolaput rintaan, sirut kenkiin sekä koko pussillisen muuta tuikitärkeää ja perihyödyllistä mainostilpehööriä. Vaikka juoksu olisi jäänyt puolitiehen, olisin sentään palannut kotimaahani avaimenperää, suklaapatukkaa ja nenäliinapakettia rikkaampana. Voittoni oli siis käytännössä varma jo ennen lähtölaukausta.

Kun numerolaput oli lunastettu, päätimme, että oli jo korkea aika tutustua hotelliimme. Taipaleen taitoimme aitoon maailmanmiesten tyyliin taksilla, sillä olisihan kilometrin kävelymatka liikaa ja kohtuuttomasti vaadittu.

Huoneen oven auetessa oli edessämme jo takavuosien maratonmatkoilta tuttu dilemma; kaksi miestä ja yksi sänky. Totisesti minä väitän valehtelijaksi jokaista, joka kertoo minun joskus sylkeneen kohti valmiiksi lämmitettyä vuodetta, mutta tässä iässä ajatus isäni kainalosta tuntuu jo hieman vieraalta. Aiemmista matkoista poiketen oli käytössämme tällä kertaa kuitenkin kaksi erillistä peittoa yhden yhteistäkin sijasta, mikä on ymmärtääkseni laskettava eduksi vuokramajoituksellemme.

Ensimmäisen päivän ilta sujui niin villisti kuin saattoi vain odottaa. Kun Michaeliskirchen kello löi kahdeksan, kuulivat sen kuminan ainoastaan sellaiset hampurilaiset, joiden kuuloluut olivat säästyneet mahtavana jyrisevän kuorsaukseni aiheuttamilta korvavaurioilta.

Baby Please Don't Go

Kevät koittaa Hitlerille, kertoi Mel Brooks joskus kauan sitten elokuvassaan. Vaan eipä muistanut vanha Mel lisätä, että tuo suloinen vuodenaika saavuttaa myös meidät lenkkeilijät. Sillä katso: hiekasta lakaistut kadut ovat taas niin täynnä juoksijoita, kuntoilijoita ja hölkkääjiä, ettei edes kaltaiselleni kapeahartiaiselle ja hentorakenteiselle urheilijanuorukaiselle ole löytyä sijaa maanteiden varsilta.

Tästä lannistumatta olen kuitenkin kyynärpäitä käyttäen änkenyt itseäni ahkerasti mukaan muiden joukkoon siitäkin huolimatta, että kalenterini on viime aikoina täyttynyt sellaisista miehisistä velvollisuuksista, joita rakastuneen nuorenparin avoliittoon astuminen yleensä aiheuttaa. Siis niin kuin vaikka maalaamisesta, tiskaamisesta ja laatikonkannosta. Tällä viikolla olen tosin juossut vasta kolmetoista kilometriä, mutta onhan vasta maanantai, enkä näin ollen näe suurtakaan syytä huoleen, vaikka viikkosaldoni onkin pituudessa mitattuna toistaiseksi vähäinen.

Tämänpäiväinen lenkkini sujui vaihtelevasti. Koska mittari näytti pakkasasteita, puin trikoohousujeni alle pitkät nimettömät nimettömiäni suojaamaan. Tämä osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä veri kiersi suonissani sellaisella vimmalla, että hiki alkoi kirvota otsalleni ja pyllynvakoon. Kuin lahjaksi taivaalta oli kuitenkin joku viisas osuuskuntalainen päättänyt rakentaa lenkkireittini varrelle ABC-huoltoaseman, jonka vesiklosetissa vapautin itseni liiallisen vaatekuorman aiheuttamasta taakasta.

Ennen kuin pääsin kuitenkaan jatkamaan matkaani, jouduin kuitenkin hieman sankaroimaan, sillä parkkipaikalla olin törmätä juuri kävelyikään päässeeseen poikalapseen, joka suurta viekkautta ja oveluutta osoittaen oli karannut asemalla asioivilta vanhemmiltaan. Pakolaisen karkumatka ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä taaperon jalat ja ajatukset eivät olleet täysin synkronoituja keskenään. Ensin kuului mukkelismakkelis ja sitten byyh ja hyyh, kun tuttisuu kuperkeikkasi itsensä alas jalkakäytävän katukivetykseltä keskelle ahnaiden autonkuljettajien saalistusmaata liikesarjalla, josta Moskovan sirkuksessakin tullaan puhumaan vielä kauan. Luonnostani valppaana ja muutenkin ihan hyvänä tyyppinä nappasin lapsen syleilyyni ennen kuin yksikään ilkeä audimies ehti edes ajatella yliajopuuhia. Nuoren akrobaatin puhekyky oli melko rajallinen, mutta tätä puutetta hän korreloi mainiosti tuottamalla vastaavasti vähän enemmän desibelejä, mikä auttoikin paketin oikeita omistajia paikallistamaan karkuteille lähteneen toimituksensa. Mitähän mahtoi hätääntynyt äiti ajatella nähdessään keskellä huoltoaseman parkkipaikkaa hikisen sukkahousumiehen, jonka toiseen käteen oli kiedottu vastariisutut pitkät kalsarit, toiseen oma itkevä poika.

Onnellisen jälleennäkemisen jälkeen pääsin viimein jatkamaan matkaani. Juoksin niin pitkälle, että löysin itseni jostakin savonlinnalaisesta kaupunginosasta, jonka nimeä en enää tuntenut. Juoksin sinne hyvin, ja niin juoksin sieltä takaisinkin, sillä matkani kulki jos ei kovaa, niin ainakin vauhdikkaasti. En kuitenkaan muistanut porstuasta poistuessa startata sekuntikelloani, joten en voinut laskea itselleni kilometriaikaa. Tällä tuskin on kuitenkaan suurta merkitystä, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa vääristynyt huoltoasemaepisodin vuoksi.

Saavuttuani kotiin söin hieman pullaa ja muutaman viipaleen eilistä pitsaa, jotta välttyisin ylikunnolta. Tähän suoritukseen olen erityisen tyytyväinen.

Läpi loskan, läpi tuiskun

Perjantai-iltana kävin tutustumassa pääkaupunkimme anniskeluinfrastruktuuriin. Tutustuin pitkään, hartaasti ja niin perusteellisesti, että hävitin toisen sukkani ja tasapainoni. Otathan siis yhteyttä, jos satut löytämään koon 42 jalkaan sopivan mustan miesten sukan jostakin väliltä Tavastia-Pitkänsillanranta. Numeroani et löydä luettelosta.

Sattuneesta syystä en kyennyt lauantaina antamaan täyttä panostani kansanterveyden parantamiselle, vaan keskityin ajatustyöhön pohtien vastauksia erilaisiin ontologisiin ja metafyysisiin peruskysymyksiin. Tänään kuitenkin ryhdistäydyin ja kävin rykäisemässä perinteisen sunnuntaipitkiksen. Matkaa kertyi kutakuinkin puolimaratonin verran, aikaa tuhraantui tunti ja 52 minuuttia.

Lenkkini sujui muuten mainiosti, mutta joku ilkeä ja pahantahtoinen sielu oli käynyt kylvämässä reittini täyteen loskaa ja tuulta, jotka yhdessä hidastivat matkaani. Loska kasteli kengät, kengät kastelivat sukat ja sukat kastelivat jalat, jonka vuoksi mieleni oli mustua, mutta jatkoin matkaani leuka pystyssä eteenpäin. Ei räntä, ei tuuli eivätkä edes Ruonalan palloiluhallilla järjestettyjen Kymen suurmarkkinoiden myyjämiehet pysäyttäneet matkaani, vaikka viimeksi mainittujen puheet grillimakkaroista, metrilakritsasta ja ilmapalloeläimistä kuulostivatkin houkuttelevilta.

Parinkymmenen kilometrin matkan aikana näin kaksi muuta lenkkeilijää. Toinen juoksi kuntoillakseen, toinen poliisia karkuun. En tervehtinyt kumpaakaan eikä kumpikaan tervehtinyt minua, sillä sellainen on tässä kaupungissa kiellettyä. Hymyilijät lähetetään länteen.

Perinteikkään lopetusvideon virkaa hoitaa tällä kertaa mainion ruotsalaisyhtye Graveyardin sävelteos Ain't Fit to Live Here. Tahtoisin omistaa kappaleen Kotkan kaupungille.

Hiihtämätön lomaviikko

Kuluneen viikon vietin hiihtolomaa. Loman nimestä huolimatta en hiihtänyt, sillä vihaan hiihtämistä minkä sielustani kerkeän, enkä suostu nousemaan suksille kuin pujottelurinteessä.

Hiihtämisen sijaan minä lenkkeilin. Jos en paljon, niin ainakin sopivasti. Karkean laskutoimituksen mukaan juoksin neljän päivän aikana 55,2 kilometriä ja 301 minuuttia, keskimäärin siis viiden minuutin ja 27 sekunnin kilometrivauhtia. Jos olisin harjoitellut enemmän, olisin ehkä voinut juosta pidemmällä ja kovempaa vauhtia, mutta koska en ollut, oli minun tällä kertaa tyytyminen näihin lukemiin.

Eilen juoksin ensimmäistä kertaa ilman pitkiä alushousuja, ja melko pitkälle juoksinkin, yhteensä 21 kilometriä. En tiedä mitä se teille kertoo, mutta minulle se kertoo sen, että talvi on ohi ja kevät on täällä. Se tuntuu mukavalta, sillä johan tuota talvea on taas saanut hetken aikaa katsellakin, ja lunta, sitä on riittänyt, eikä haittaa ollenkaan, jos se nyt jo sulaisi pois. Ja olihan sitä sulanutkin, kaikkialta muualta paitsi keskustan jalkakäytäviltä. Suu keskellä kieltä sai nuori kuntoilija asettaa askeleensa halkoessaan savonlinnalaislähiöiden katuja.

Aikeissani oli tänään käydä palauttavalla lenkillä, mutta kävi kuitenkin niin, että lenkkini jälkeen ilahdutin liiaksi maksaani ja sydäntäni erilaisilla urheilujuomilla sekä ystävieni seuralla, joten en tänään kokenut olevani parhaassa mahdollisessa kuntoiluterässä. Illalla jouduin kuitenkin juoksemaan halki kaupungin ehtiäkseni junaan, joten täysin hukkaan ei tämäkään päivä valunut.

Mistä puhun kun puhun juoksukirjallisuudesta

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että toisinaan pieni vaihtelu piristää elämää. Koska yleensä kirjoitan vain juoksemisesta, voisin tänään ihan vain vaihtelun vuoksi näpytellä pari sanaa sanoista, joita muut ovat kirjoittaneet juoksemisesta. Ja voi veljet kuinka hienosti polkaisinkaan homman käyntiin, kun jo pelkässä blogikirjoituksen otsikossa viittasin kirjaan, jonka otsikossa viitataan kirjaan. Tästä blogista ei intertekstuaalisuus hevillä lopu!

Otsikkoni lainasin japanilaisen Haruki Murakamin teoksesta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjassaan kymmenkunta romaania julkaissut ja tuplamäärän maratoneja juossut Murakami pohtii kirjoittamisen sekä juoksemisen yhtäläisyyksiä ja eroja; kumpikin laji vaatii harrastajaltaan itsekuria, päättäväisyyttä sekä kestävyyttä, ja kumpaankin mahtuu niin onnistumisen riemua kuin raskaan karvaita pettymyksiäkin. Teos ei ole valmennusopas tai oikeinjuoksemisen oppikirja, vaikka Murakami kertookin sen sivuilla valmistautumisestaan Bostonin maratonille. Se on enemmänkin jonkinsorttinen puolifilosofinen sukellus kestävyysjuoksua harrastavan ihmisen ajatusmaailmaan. 

Tiivistetysti sanottuna Mistä puhun... on yksi parhaista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Siitä innostuakseen ei tarvitse tähdätä ultramaratonille, triathlonille tai edes tyttöjen kympille. Riittää, että pitää hyvistä kirjoista.

Maratoneja ravataan myös ranskalaisen Jean Echenozin kirjassa Pitkä juoksu. Toisin kuin Murakami, ei Echenoz selosta omia juoksujaan, vaan keskittyy kertomaan tsekkoslovakialaisen urheilijalegenda Emil Zátopekin tarinaa. Irvistävästä olympiavoittajasta annetaan elämäkerrallisessa pienoisromaanissa lempeän koruton kuva: Zátopek on suurten ismien härnäämä pieni mies, joka tahtoisi vain juosta, mutta jonka valtio valjastaa propagandakoneistonsa lipunkantajaksi. Echenozin teksti on kustannustehokkaan niukkasanaista, ja hieman yli sataan sivuun on tiivistetty enemmän sisältöä kuin useaan nelisatasivuiseen järkäleeseen.

Myös Echenozin teosta uskaltaa varauksetta suositella sellaisillekin lukijoille, joita lenkkeily ei innosta. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Larry Shaphiron teoksesta Zen ja juoksemisen taito, jota en kehtaa suositella kenellekään, paitsi ehkä niille joista en pidä. Viekkaan harhaanjohtavan nimen vuoksi erehdyin kuvittelemaan, että kyseessä olisi samankaltainen mestariteos kuin Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito, mutta paskanmarjat, väärässä olin. Helvetti, monta sataa sivua pelkkiä mietiskelyohjeita ja rukoilureseptejä. Jos et kuitenkaan ole kuin minä ja uskot, että säännöllisesti meditoimalla voit parantaa kilometriaikaasi, välttyä loukkaantumisilta ja parantaa hapenottokykyäsi, voi Shaphiron kirja olla lukemisen arvoinen. 

Edellä mainittuja teoksia ovat myös muut blogipitäjät analysoineet. Taidokasta pohdintaa Murakamin teoksesta löydät täältä, kun taas Echenozin kirjan arvosteluja voit lukea tästä, tästä, ja tästä klikkailemalla.

Viime viikonlopun divarireissulta poimin lisäksi mukaani Miika Nousiaisen Maaninkavaaran sekä Tuomas Kyrön Urheilukirjan, joita en tosin ole vielä lukenut, mutta joiden uskon olevan hyviä, sillä netissä sanottiin niin. Ja tietäähän sen, että netissä kerrotaan vain ehdottoman oikeita mielipiteitä.

Ice skate or die!

Ostin tänään ensimmäiset luistimet sitten ala-asteen. Jos blogi pysyy jatkossa hiljaisena, niin tulkaa kyselemään tuolta NHL:stä.

Edellisestä luikkarointikerrastani taitaa olla jo kymmenkunta vuotta. Yläasteella luistimet mahtuivat koululaukkuun vain harvoin, sillä hyötykuormani oli tulla täyteen jo pelkästään tukkani ja farkkuliivini bändimerkkien painosta. Sanalla sanoen vaalin ankaran hevimetallinuorukaisen imagoani niin tarkasti, etten kokenut liikuntaa missään muodossaan arvolleni sopivaksi. Jos liikuin, liikuin mopolla ja jos juoksin, juoksin poliisia tai nuorten tyttöjen vihaisia isiä karkuun. Kummastipa muuttuu aika.

Pelkkien luistinten kanssa en kaupasta poistunut, sillä tarttuipa sieltä mukaan yksi pari juoksukenkiäkin. Villinä jätkänä valitsin 1000-sarjan Asicsit, jollaisia olen aiemmin omistanut vain noin kuusisataa paria. Lady of the house diagnosoi tämän vaniljasyndroomaksi; jäätelökioskille mennessä päätät, että tällä kertaa kokeilet jotain ennennäkemätöntä lakritsi-nougat-päärynä-tiikerikuningatar-appelsiinisorbetti-homejuusto-röstiperuna -erikoisjäätelöä, mutta päädyt lopulta kuitenkin ostamaan yhden pallon vaniljajäätelöä. Toisaalta liekö tuolla väliä, jos vaniljajäätelö maistuu parhaiten.

Tänään ajattelin viedä luistimeni neitsytmatkalle Kirkkopuiston jäälle, ja mikäli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti pysyn pystyssä enkä murra luitani, suutan huomenna viikon toiselle pitkikselle. Jännityksellä odotan seuraavaa raporttiani.