Matkaraportti, osa 2

Yhtä varmasti kuin kotona vaihtuvat lauantait sunnuntaiksi myös Saksassa, ja yhtä varmasti kuin missä tahansa muussa keskisuuressa maratontapahtumassa, oli myös Hampurin maratonin juoksupäiväksi valittu tuo viikonpäivistä viimeinen. Näin ollen sunnuntaiaamuun herättyäni löin lapun rintaan, munat rasvaan, kengät jalkaan ja karautin isäukkoni kanssa tunnelbaanalla kohti juoksupaikkaa.

Starttipaikalla järjestelyt pelasivat niin hyvin, etten harmikseni löytänyt mitään mistä valittaa. Tavarat sai jätettyä säilöön nopeasti, aloitusloossit oli merkattu selkeästi eikä jonottaa tarvinnut kuin vessaan, ja sinnekin vain niiden, joita pissatti tai kakatti. Ensin mainittu hätä kieltämättä kierteli kikulissani, mutten malttamattomana luonteena millään jaksanut seisoa vessajonossa, vaan menin mielummin omaan starttikarsinaani pariksikymmeneksi minuutiksi seisoskelemaan tumput suorina. Ja aivan niin kuin tyhmillä valinnoilla on usein tapana tehdä, kostautui tämäkin hieman myöhemmin.

Lähtölaukauksen lähestyessä alkoivat loossit täyttyä juoksukansasta. Surukseni sain huomata, että kaikki rinnallani seisovat miehet olivat minua lihaksikkaampia, paremmin valmistautuneita ja varustautuneita, päätä pitempiä, paremman näköisiä ja kenties vähän karvaisempiakin, eivätkä monet lähtöalueella odotelleet naisetkaan tässä suhteessa heille paljoa hävinneet. Olin varma, että olin tehnyt elämäni munauksen. Olin väärässä paikassa, olin mokannut, olin tehnyt virheen. Mikäli en keskeyttäisi jo ensimmäisen vitosen aikana, tulisin maaliin viimeisenä ja silloinkin paskat housussa tai ainakin oksennus rinnuksilla. Juoksullani en pilaisi ainoastaan omaa mainettani, vaan saattaisin myös sukuni häpeään ja tyttöystävänikin perheen maineen vetäisin lokaan, eivätkä ystäväni enää koskaan puhuisi minulle muuten kuin pilkatakseen suoritustani. Niin korkealla oli itseluottamukseni starttilaukausta odottaessani.

Mutta kas! Kun olin päässyt manauksissani parhaaseen mahdolliseen vauhtiin, kehtasivat järjestäjät vetää starttipistoolin liipasimesta ja näin keskeyttää itsesäälikylpyni sen makoisimmassa mahdollisessa vaiheessa. Muutama minuutti laukauksen jälkeen lähtivät ihmiset ympärilläni liikkeelle, ja koska en halunnut olla takaa tulevien tiellä, aloitin minäkin askellukseni. Ei auttanut itku markkinoilla kun mummo oli jo lumessa, vaan pakko oli mennä.

Ensimmäinen vitonen sujui melko puoliteholla, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen aivan luonnollista. Tavoitteenani oli ensimmäistä kerta alittaa neljän tunnin rajapyykki, johon erinäisten huolella suorittamieni kalkulaatioiden mukaan vaadittiin kutakuinkin viiden minuutin 41 sekunnin kilometrivauhtia, mutta vielä tässä vaiheessa etenin isäni kanssa noin kuuden minuutin tahdissa. Aloituskilometrit taivallettiin kutakuinkin hartiatuntumalla, eikä tieltä näin ollen tahtonut löytyä sijaa täydelle vauhdille. Malttamattomuuteni vessajonossa kostautui myös, ja jouduin pysähtymään hetkeksi tien varrelle pystytettyyn siniseen huoneeseen. Sinänsä tien ruuhkaisuudella ei kuitenkaan ollut suurempaa merkitystä, sillä käyntini oli alkuvaiheilla melko epätasaista ja raskasta, eikä juoksu oikein ottanut kulkeakseen. Tästä en kuitenkaan huolestunut, sillä lenkkipolkujen varrella olen usein saanut huomata, ettei pääni suinkaan ole ainut hitaasti käynnistyvä osa ruumiissani, vaan myös jalkani starttaavat usein melko maltillisesti.

Alkukympin puolessa välissä tie alkoi kuitenkin aueta ja koneenikin alkoi puksuttaa tasaisemmin, joten aloimme hieman kiristää tahtia. Tästä huolimatta ensimmäinen kymmenen kilometrin etappi oli kuitenkin koko kisan hitain; sen päätteeksi sekkari näytti aikaa 56:30. Ensimmäisen neljäsosan reitti oli kokonaisuudessaan mukavanlainen. Ensikilometri juostiin pitkin Reeperbahnia, josta sain hieman lisäpontta reisiini, sillä eihän ole kaltaiseni kainon nuoren miehen arvolle sopivaa jäädä pyörimään aivan minkälaisten naisten helmoihin tahansa. Paheiden pesän jälkeen reitti kulki hiljaisen omakotialueen läpi, jonka jälkeen se koukkasi taas takaisin kohti vilkkaampia kulmia ja Hampurin satamaa.

Hampurin hyvää kaupunkia muovatessaan on isä Jumala aikanaan päättänyt kaivaa sen keskelle kaksi kuoppaa ja antanut täyttää ne vedellä, jonka lisäksi hän on myös katsonut hyväksi rakentaa keskustaan ja lampien ympärille leveämpiä katuja kuin omakotitalolähiöihin. Minkä verran kaupunkisuunnittelijat ovat häntä tässä auttaneet, sitä en tiedä eikä se minua liiemmin kiinnostakaan. Minulle merkitystä oli ainoastaan sillä, että toisen kympin alkaessa alkoivat tiet yhä entisestään kasvaa leveyssuunnassa ja väenpaljous jakaantui tasaisemmin. Tästä kiitollisena lisäsin entisestään vauhtiani, joskaan en halua vähätellä isäni vetoavun merkitystä. Tuskinpa olisin omin neuvoin älynnyt kiihdyttää tahtia, vaan olisin juossut orjallisesti ennakkoon laskettua tahtia. Keskimääräinen kilometriaika välillä 10km-20km oli 5:28, siis selkeästi alle tavoitteen.

Hyvin alkaneen juoksuni puolivälissä tapahtui kuitenkin vahinko, joskin mieluisan sellainen. Paransin näet huomaamatta puolimaraton-aikaani noin minuutilla, joskin on myönnettävä, että saavutuksen merkitystä hieman vähentää se, että olen juossut edellisen puolikkaani ennen armeijaa vuonna 2007. Tässä vaiheessa kello näytti 1:57:06. 

Puolimatkassa hurautin huiviini ensimmäisen neljästä geelistäni. Mönjä ei ainoastaan maistunut pahalta, vaan pisti samalla rahalla myös vatsani tanssimaan. Aloinkin pelätä, että paskan maku saattaisi hiipiä pian suusta myös housuihini. Peräänkuulutin perääni kuitenkin kestämään hotellille saakka, sillä olisihan näet tällä iällä noloa liata itsensä moisella tavalla. Puolikkaan ja kolmenkymmenen kilometrin välille jäänyt pätkä oli koko juoksuni nopein: aikaa kului keskimäärin 5:25 minuuttia jokaisella kilometrillä.

Hieman kolmenkymmenen kilometrin jälkeen kävi minulle kuitenkin niin kuin käy kaikille niille, jotka juoksevat kolmekymmentä kilometriä ja hieman lisääkin: voimani alkoivat hiljalleen ehtyä. Tästä en kuitenkaan syytä itseäni, sillä mitä muuta sopii odottaa mieheltä, joka on ravannut 75 viittä juoksuratakierrosta vastaavan matkan yhteen menoon. Ei mitään, sanon minä, paitsi korkeintaan muutamaa oikein tymäkkää kirosanaa, ja senkin odotuksen minä jumalauta täytin. 

Jos matka välillä 30-35 kilometriä oli ikävä ja vaivalloinen, oli taival 35 kilometrin kohdalta maaliin yhtä helvettiä. Yleissivistyneenä miehenä tiesin, että Berliiniin rakennettiin aikanaan maineikas ja lähes ylipääsemätön muuri, mutta että Hampurista löytyi samanlainen, siitä ei historianopettajani maininnut koulussa mitään. Siinä se kuitenkin kohosi suoraan edessäni valtavana jokaisessa suunnassa; muuri, jota ei voinut ylittää, jota ei voinut alittaa, jota ei voinut kiertää ja josta pääsi vain lävitse. Jokainen askel painoi tonnin, jokainen liike oli kääntää vatsan ympäri ja jokainen kilometri oli ainakin kolmen mittainen. Fyysinen kärsimys oli kuitenkin pientä henkiseen verrattuna. Tältäkö tuntui puolalaisesta ratsumiehestä Ruhrin teräksen vyöryessä yli rajojen ja näinkö tutisivat Hannibalin tooganliepeet Scipion armeijojen edessä? Tiesin kuitenkin vastata itselleni, etteivät edellämainitut kärsimykset olleet paljoakaan omieni veroiset, enkä uskonut, että vielä koskaan aiemmin oli kukaan muu kokenut lähimainkaan samanveroista tuskaa ja parkua kuin minä sillä hetkellä. Jos en pyörtyisi nyt, pyörtyisin kymmenen metriä myöhemmin.

Tavoistani poiketen olin kuitenkin väärässä. En pyörtynyt, vaan jatkoin matkaani omin jaloin aina maaliin asti. Väsymyksestä huolimatta ei vauhtini kuitenkaan katastrofaalisesti hidastunut: viimeinen kymppi taittui tahdilla 5:32, ja maaliviivan ylittyessä aikaa oli kulunut kokonaisuudessaan kolme tuntia ja 52 minuutta. En voittanut enkä ollut edes toinen, vaan 3880, mutta sain kuitenkin mitalin ja suklaakeksin. Maaliviivan ylitettyäni ei tavoitteen alittumisesta ja uudesta ennätyksestä huolimatta päässäni pyörinyt päällimmäisenä äärimmäinen onnistumisen riemu ja voitonilo, vaan enemmänkin perisuomalainen vitutus ja ärsytys. Vannoin, että jos vielä joskus juoksisin, juoksisin korkeintaan tyttöjen perässä tai vastuutani pakoon, mutta toisin kuitenkin kävi. Jo nyt siintää näet mielessäni mukava syksyinen maratonmatka jonnekin hieman Hampuria lämpöisempään kaupunkiin.

Nyt viikkoa myöhemmin jaksan jo iloita tuloksestani. Maratonjuoksijoiden maailmanranking ei mennyt uusiksi eikä kukaan vielä jatkossakaan lyö vetoa puolestani, mutta väliäkö tuolla. Paransin kuitenkin omaa ennätystäni reilulla vartilla, alitin tavoitteeni kahdeksalla minuutilla ja olin samalla kahden hengen seurueemme toiseksi paras juoksija. Ei hassumpaa.

Matkaraportti, osa 1

Kävin ulkomailla, aina Saksassa asti. Tutustuin ravintoloihin, otin rennosti ja kävin kiertoajelulla, jonka aikana tutustuin Hampurin hyvän kaupungin tarjoamiin kauniisiin maamerkkeihin sekä muihin kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin nähtävyyksiin, niin kuin vaikka Reeperbahniin ja muutamaan jalkapallostadioniin. 

Rajallisen matkabudjettini vuoksi en kuitenkaan pystynyt osallistumaan motorisoidulle sightseeing-kiertueelle, vaan jouduin taittamaan taipaleeni edullisemmin jalkapatikassa. Kierroksen aikana sain ottaa askeleen jos toisenkin, sillä loppujen lopuksi etenin hansakaupungin kaduilla rahtusen päälle 42 kilometriä.

Ennen matkaanlähtöä oli vatsani täynnä perhosia ja muita pörriäisiä, jotka räpyttelivät kilpaa siipiään muistuttaen minua siitä millaisiin tyhmyyksiin olin taas ryhtymässä. Harjoittelin juoksurupeamaani varten melko ahkeranlaisesti ja kenties monipuolisemmin kuin koskaan ennen, mutta silti epäilyksen siemenet itivät ajatusteni perukoilla. Noin kuukautta ennen juoksua sairastin näet pitkän ja hartaan flunssan, josta parannuttuani alkoivat horisontissa häämöttävä valmistuminen lopputyöhässäköineen sekä paikkakunnalta toiselle muuttaminen remontteineen rokottaa kalenteristani juoksupäiviä. Näin ollen olinkin vielä matkatavaroita kootessa varma, ettei koko reissusta tarttuisi tuliaisiksi muuta kuin paha mieli ja kourallinen pettymyksiä.

Pakkasin laukkuuni perinteisten vaihtokalsareiden ja juoksukenkien lisäksi myös isäni, joka on neoliittisesta syntymävuodestaan huolimatta vielä aika tekijä eurooppalaisilla maratonreiteillä. Tämä osoittautuikin valmennussuunnitelmani nerokkaimmaksi ratkaisuksi, sillä en saanut ainoastaan tarvittavaa vetoapua juoksun ajaksi, vaan myös asiantuntevaa konsultointipalvelua sekä taidokkaan autonkuljettajan lentokenttämatkoja varten.

Laskeuduimme Hampuriin noin vuorokautta ennen juoksutapahtuman alkua. Niin kuin suomalaisilla miehillä usein ulko- ja kotimailla käy, mielivät mielemme kaupungille juopottelemaan, rellestämään ja tappelemaan, mutta pitkällisten ja vaativien henkisten kamppailujen jälkeen päätimme pysytellä ainoastaan alkoholittomissa urheilujuomissa. Olutkievarin sijasta suuntasimme kulkumme kohti messukeskusta, josta saimme lunastettua numerolaput rintaan, sirut kenkiin sekä koko pussillisen muuta tuikitärkeää ja perihyödyllistä mainostilpehööriä. Vaikka juoksu olisi jäänyt puolitiehen, olisin sentään palannut kotimaahani avaimenperää, suklaapatukkaa ja nenäliinapakettia rikkaampana. Voittoni oli siis käytännössä varma jo ennen lähtölaukausta.

Kun numerolaput oli lunastettu, päätimme, että oli jo korkea aika tutustua hotelliimme. Taipaleen taitoimme aitoon maailmanmiesten tyyliin taksilla, sillä olisihan kilometrin kävelymatka liikaa ja kohtuuttomasti vaadittu.

Huoneen oven auetessa oli edessämme jo takavuosien maratonmatkoilta tuttu dilemma; kaksi miestä ja yksi sänky. Totisesti minä väitän valehtelijaksi jokaista, joka kertoo minun joskus sylkeneen kohti valmiiksi lämmitettyä vuodetta, mutta tässä iässä ajatus isäni kainalosta tuntuu jo hieman vieraalta. Aiemmista matkoista poiketen oli käytössämme tällä kertaa kuitenkin kaksi erillistä peittoa yhden yhteistäkin sijasta, mikä on ymmärtääkseni laskettava eduksi vuokramajoituksellemme.

Ensimmäisen päivän ilta sujui niin villisti kuin saattoi vain odottaa. Kun Michaeliskirchen kello löi kahdeksan, kuulivat sen kuminan ainoastaan sellaiset hampurilaiset, joiden kuuloluut olivat säästyneet mahtavana jyrisevän kuorsaukseni aiheuttamilta korvavaurioilta.