Läpi loskan, läpi tuiskun

Perjantai-iltana kävin tutustumassa pääkaupunkimme anniskeluinfrastruktuuriin. Tutustuin pitkään, hartaasti ja niin perusteellisesti, että hävitin toisen sukkani ja tasapainoni. Otathan siis yhteyttä, jos satut löytämään koon 42 jalkaan sopivan mustan miesten sukan jostakin väliltä Tavastia-Pitkänsillanranta. Numeroani et löydä luettelosta.

Sattuneesta syystä en kyennyt lauantaina antamaan täyttä panostani kansanterveyden parantamiselle, vaan keskityin ajatustyöhön pohtien vastauksia erilaisiin ontologisiin ja metafyysisiin peruskysymyksiin. Tänään kuitenkin ryhdistäydyin ja kävin rykäisemässä perinteisen sunnuntaipitkiksen. Matkaa kertyi kutakuinkin puolimaratonin verran, aikaa tuhraantui tunti ja 52 minuuttia.

Lenkkini sujui muuten mainiosti, mutta joku ilkeä ja pahantahtoinen sielu oli käynyt kylvämässä reittini täyteen loskaa ja tuulta, jotka yhdessä hidastivat matkaani. Loska kasteli kengät, kengät kastelivat sukat ja sukat kastelivat jalat, jonka vuoksi mieleni oli mustua, mutta jatkoin matkaani leuka pystyssä eteenpäin. Ei räntä, ei tuuli eivätkä edes Ruonalan palloiluhallilla järjestettyjen Kymen suurmarkkinoiden myyjämiehet pysäyttäneet matkaani, vaikka viimeksi mainittujen puheet grillimakkaroista, metrilakritsasta ja ilmapalloeläimistä kuulostivatkin houkuttelevilta.

Parinkymmenen kilometrin matkan aikana näin kaksi muuta lenkkeilijää. Toinen juoksi kuntoillakseen, toinen poliisia karkuun. En tervehtinyt kumpaakaan eikä kumpikaan tervehtinyt minua, sillä sellainen on tässä kaupungissa kiellettyä. Hymyilijät lähetetään länteen.

Perinteikkään lopetusvideon virkaa hoitaa tällä kertaa mainion ruotsalaisyhtye Graveyardin sävelteos Ain't Fit to Live Here. Tahtoisin omistaa kappaleen Kotkan kaupungille.

Hiihtämätön lomaviikko

Kuluneen viikon vietin hiihtolomaa. Loman nimestä huolimatta en hiihtänyt, sillä vihaan hiihtämistä minkä sielustani kerkeän, enkä suostu nousemaan suksille kuin pujottelurinteessä.

Hiihtämisen sijaan minä lenkkeilin. Jos en paljon, niin ainakin sopivasti. Karkean laskutoimituksen mukaan juoksin neljän päivän aikana 55,2 kilometriä ja 301 minuuttia, keskimäärin siis viiden minuutin ja 27 sekunnin kilometrivauhtia. Jos olisin harjoitellut enemmän, olisin ehkä voinut juosta pidemmällä ja kovempaa vauhtia, mutta koska en ollut, oli minun tällä kertaa tyytyminen näihin lukemiin.

Eilen juoksin ensimmäistä kertaa ilman pitkiä alushousuja, ja melko pitkälle juoksinkin, yhteensä 21 kilometriä. En tiedä mitä se teille kertoo, mutta minulle se kertoo sen, että talvi on ohi ja kevät on täällä. Se tuntuu mukavalta, sillä johan tuota talvea on taas saanut hetken aikaa katsellakin, ja lunta, sitä on riittänyt, eikä haittaa ollenkaan, jos se nyt jo sulaisi pois. Ja olihan sitä sulanutkin, kaikkialta muualta paitsi keskustan jalkakäytäviltä. Suu keskellä kieltä sai nuori kuntoilija asettaa askeleensa halkoessaan savonlinnalaislähiöiden katuja.

Aikeissani oli tänään käydä palauttavalla lenkillä, mutta kävi kuitenkin niin, että lenkkini jälkeen ilahdutin liiaksi maksaani ja sydäntäni erilaisilla urheilujuomilla sekä ystävieni seuralla, joten en tänään kokenut olevani parhaassa mahdollisessa kuntoiluterässä. Illalla jouduin kuitenkin juoksemaan halki kaupungin ehtiäkseni junaan, joten täysin hukkaan ei tämäkään päivä valunut.

Mistä puhun kun puhun juoksukirjallisuudesta

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että toisinaan pieni vaihtelu piristää elämää. Koska yleensä kirjoitan vain juoksemisesta, voisin tänään ihan vain vaihtelun vuoksi näpytellä pari sanaa sanoista, joita muut ovat kirjoittaneet juoksemisesta. Ja voi veljet kuinka hienosti polkaisinkaan homman käyntiin, kun jo pelkässä blogikirjoituksen otsikossa viittasin kirjaan, jonka otsikossa viitataan kirjaan. Tästä blogista ei intertekstuaalisuus hevillä lopu!

Otsikkoni lainasin japanilaisen Haruki Murakamin teoksesta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjassaan kymmenkunta romaania julkaissut ja tuplamäärän maratoneja juossut Murakami pohtii kirjoittamisen sekä juoksemisen yhtäläisyyksiä ja eroja; kumpikin laji vaatii harrastajaltaan itsekuria, päättäväisyyttä sekä kestävyyttä, ja kumpaankin mahtuu niin onnistumisen riemua kuin raskaan karvaita pettymyksiäkin. Teos ei ole valmennusopas tai oikeinjuoksemisen oppikirja, vaikka Murakami kertookin sen sivuilla valmistautumisestaan Bostonin maratonille. Se on enemmänkin jonkinsorttinen puolifilosofinen sukellus kestävyysjuoksua harrastavan ihmisen ajatusmaailmaan. 

Tiivistetysti sanottuna Mistä puhun... on yksi parhaista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Siitä innostuakseen ei tarvitse tähdätä ultramaratonille, triathlonille tai edes tyttöjen kympille. Riittää, että pitää hyvistä kirjoista.

Maratoneja ravataan myös ranskalaisen Jean Echenozin kirjassa Pitkä juoksu. Toisin kuin Murakami, ei Echenoz selosta omia juoksujaan, vaan keskittyy kertomaan tsekkoslovakialaisen urheilijalegenda Emil Zátopekin tarinaa. Irvistävästä olympiavoittajasta annetaan elämäkerrallisessa pienoisromaanissa lempeän koruton kuva: Zátopek on suurten ismien härnäämä pieni mies, joka tahtoisi vain juosta, mutta jonka valtio valjastaa propagandakoneistonsa lipunkantajaksi. Echenozin teksti on kustannustehokkaan niukkasanaista, ja hieman yli sataan sivuun on tiivistetty enemmän sisältöä kuin useaan nelisatasivuiseen järkäleeseen.

Myös Echenozin teosta uskaltaa varauksetta suositella sellaisillekin lukijoille, joita lenkkeily ei innosta. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Larry Shaphiron teoksesta Zen ja juoksemisen taito, jota en kehtaa suositella kenellekään, paitsi ehkä niille joista en pidä. Viekkaan harhaanjohtavan nimen vuoksi erehdyin kuvittelemaan, että kyseessä olisi samankaltainen mestariteos kuin Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito, mutta paskanmarjat, väärässä olin. Helvetti, monta sataa sivua pelkkiä mietiskelyohjeita ja rukoilureseptejä. Jos et kuitenkaan ole kuin minä ja uskot, että säännöllisesti meditoimalla voit parantaa kilometriaikaasi, välttyä loukkaantumisilta ja parantaa hapenottokykyäsi, voi Shaphiron kirja olla lukemisen arvoinen. 

Edellä mainittuja teoksia ovat myös muut blogipitäjät analysoineet. Taidokasta pohdintaa Murakamin teoksesta löydät täältä, kun taas Echenozin kirjan arvosteluja voit lukea tästä, tästä, ja tästä klikkailemalla.

Viime viikonlopun divarireissulta poimin lisäksi mukaani Miika Nousiaisen Maaninkavaaran sekä Tuomas Kyrön Urheilukirjan, joita en tosin ole vielä lukenut, mutta joiden uskon olevan hyviä, sillä netissä sanottiin niin. Ja tietäähän sen, että netissä kerrotaan vain ehdottoman oikeita mielipiteitä.