Matkaraportti, osa 2

Yhtä varmasti kuin kotona vaihtuvat lauantait sunnuntaiksi myös Saksassa, ja yhtä varmasti kuin missä tahansa muussa keskisuuressa maratontapahtumassa, oli myös Hampurin maratonin juoksupäiväksi valittu tuo viikonpäivistä viimeinen. Näin ollen sunnuntaiaamuun herättyäni löin lapun rintaan, munat rasvaan, kengät jalkaan ja karautin isäukkoni kanssa tunnelbaanalla kohti juoksupaikkaa.

Starttipaikalla järjestelyt pelasivat niin hyvin, etten harmikseni löytänyt mitään mistä valittaa. Tavarat sai jätettyä säilöön nopeasti, aloitusloossit oli merkattu selkeästi eikä jonottaa tarvinnut kuin vessaan, ja sinnekin vain niiden, joita pissatti tai kakatti. Ensin mainittu hätä kieltämättä kierteli kikulissani, mutten malttamattomana luonteena millään jaksanut seisoa vessajonossa, vaan menin mielummin omaan starttikarsinaani pariksikymmeneksi minuutiksi seisoskelemaan tumput suorina. Ja aivan niin kuin tyhmillä valinnoilla on usein tapana tehdä, kostautui tämäkin hieman myöhemmin.

Lähtölaukauksen lähestyessä alkoivat loossit täyttyä juoksukansasta. Surukseni sain huomata, että kaikki rinnallani seisovat miehet olivat minua lihaksikkaampia, paremmin valmistautuneita ja varustautuneita, päätä pitempiä, paremman näköisiä ja kenties vähän karvaisempiakin, eivätkä monet lähtöalueella odotelleet naisetkaan tässä suhteessa heille paljoa hävinneet. Olin varma, että olin tehnyt elämäni munauksen. Olin väärässä paikassa, olin mokannut, olin tehnyt virheen. Mikäli en keskeyttäisi jo ensimmäisen vitosen aikana, tulisin maaliin viimeisenä ja silloinkin paskat housussa tai ainakin oksennus rinnuksilla. Juoksullani en pilaisi ainoastaan omaa mainettani, vaan saattaisin myös sukuni häpeään ja tyttöystävänikin perheen maineen vetäisin lokaan, eivätkä ystäväni enää koskaan puhuisi minulle muuten kuin pilkatakseen suoritustani. Niin korkealla oli itseluottamukseni starttilaukausta odottaessani.

Mutta kas! Kun olin päässyt manauksissani parhaaseen mahdolliseen vauhtiin, kehtasivat järjestäjät vetää starttipistoolin liipasimesta ja näin keskeyttää itsesäälikylpyni sen makoisimmassa mahdollisessa vaiheessa. Muutama minuutti laukauksen jälkeen lähtivät ihmiset ympärilläni liikkeelle, ja koska en halunnut olla takaa tulevien tiellä, aloitin minäkin askellukseni. Ei auttanut itku markkinoilla kun mummo oli jo lumessa, vaan pakko oli mennä.

Ensimmäinen vitonen sujui melko puoliteholla, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen aivan luonnollista. Tavoitteenani oli ensimmäistä kerta alittaa neljän tunnin rajapyykki, johon erinäisten huolella suorittamieni kalkulaatioiden mukaan vaadittiin kutakuinkin viiden minuutin 41 sekunnin kilometrivauhtia, mutta vielä tässä vaiheessa etenin isäni kanssa noin kuuden minuutin tahdissa. Aloituskilometrit taivallettiin kutakuinkin hartiatuntumalla, eikä tieltä näin ollen tahtonut löytyä sijaa täydelle vauhdille. Malttamattomuuteni vessajonossa kostautui myös, ja jouduin pysähtymään hetkeksi tien varrelle pystytettyyn siniseen huoneeseen. Sinänsä tien ruuhkaisuudella ei kuitenkaan ollut suurempaa merkitystä, sillä käyntini oli alkuvaiheilla melko epätasaista ja raskasta, eikä juoksu oikein ottanut kulkeakseen. Tästä en kuitenkaan huolestunut, sillä lenkkipolkujen varrella olen usein saanut huomata, ettei pääni suinkaan ole ainut hitaasti käynnistyvä osa ruumiissani, vaan myös jalkani starttaavat usein melko maltillisesti.

Alkukympin puolessa välissä tie alkoi kuitenkin aueta ja koneenikin alkoi puksuttaa tasaisemmin, joten aloimme hieman kiristää tahtia. Tästä huolimatta ensimmäinen kymmenen kilometrin etappi oli kuitenkin koko kisan hitain; sen päätteeksi sekkari näytti aikaa 56:30. Ensimmäisen neljäsosan reitti oli kokonaisuudessaan mukavanlainen. Ensikilometri juostiin pitkin Reeperbahnia, josta sain hieman lisäpontta reisiini, sillä eihän ole kaltaiseni kainon nuoren miehen arvolle sopivaa jäädä pyörimään aivan minkälaisten naisten helmoihin tahansa. Paheiden pesän jälkeen reitti kulki hiljaisen omakotialueen läpi, jonka jälkeen se koukkasi taas takaisin kohti vilkkaampia kulmia ja Hampurin satamaa.

Hampurin hyvää kaupunkia muovatessaan on isä Jumala aikanaan päättänyt kaivaa sen keskelle kaksi kuoppaa ja antanut täyttää ne vedellä, jonka lisäksi hän on myös katsonut hyväksi rakentaa keskustaan ja lampien ympärille leveämpiä katuja kuin omakotitalolähiöihin. Minkä verran kaupunkisuunnittelijat ovat häntä tässä auttaneet, sitä en tiedä eikä se minua liiemmin kiinnostakaan. Minulle merkitystä oli ainoastaan sillä, että toisen kympin alkaessa alkoivat tiet yhä entisestään kasvaa leveyssuunnassa ja väenpaljous jakaantui tasaisemmin. Tästä kiitollisena lisäsin entisestään vauhtiani, joskaan en halua vähätellä isäni vetoavun merkitystä. Tuskinpa olisin omin neuvoin älynnyt kiihdyttää tahtia, vaan olisin juossut orjallisesti ennakkoon laskettua tahtia. Keskimääräinen kilometriaika välillä 10km-20km oli 5:28, siis selkeästi alle tavoitteen.

Hyvin alkaneen juoksuni puolivälissä tapahtui kuitenkin vahinko, joskin mieluisan sellainen. Paransin näet huomaamatta puolimaraton-aikaani noin minuutilla, joskin on myönnettävä, että saavutuksen merkitystä hieman vähentää se, että olen juossut edellisen puolikkaani ennen armeijaa vuonna 2007. Tässä vaiheessa kello näytti 1:57:06. 

Puolimatkassa hurautin huiviini ensimmäisen neljästä geelistäni. Mönjä ei ainoastaan maistunut pahalta, vaan pisti samalla rahalla myös vatsani tanssimaan. Aloinkin pelätä, että paskan maku saattaisi hiipiä pian suusta myös housuihini. Peräänkuulutin perääni kuitenkin kestämään hotellille saakka, sillä olisihan näet tällä iällä noloa liata itsensä moisella tavalla. Puolikkaan ja kolmenkymmenen kilometrin välille jäänyt pätkä oli koko juoksuni nopein: aikaa kului keskimäärin 5:25 minuuttia jokaisella kilometrillä.

Hieman kolmenkymmenen kilometrin jälkeen kävi minulle kuitenkin niin kuin käy kaikille niille, jotka juoksevat kolmekymmentä kilometriä ja hieman lisääkin: voimani alkoivat hiljalleen ehtyä. Tästä en kuitenkaan syytä itseäni, sillä mitä muuta sopii odottaa mieheltä, joka on ravannut 75 viittä juoksuratakierrosta vastaavan matkan yhteen menoon. Ei mitään, sanon minä, paitsi korkeintaan muutamaa oikein tymäkkää kirosanaa, ja senkin odotuksen minä jumalauta täytin. 

Jos matka välillä 30-35 kilometriä oli ikävä ja vaivalloinen, oli taival 35 kilometrin kohdalta maaliin yhtä helvettiä. Yleissivistyneenä miehenä tiesin, että Berliiniin rakennettiin aikanaan maineikas ja lähes ylipääsemätön muuri, mutta että Hampurista löytyi samanlainen, siitä ei historianopettajani maininnut koulussa mitään. Siinä se kuitenkin kohosi suoraan edessäni valtavana jokaisessa suunnassa; muuri, jota ei voinut ylittää, jota ei voinut alittaa, jota ei voinut kiertää ja josta pääsi vain lävitse. Jokainen askel painoi tonnin, jokainen liike oli kääntää vatsan ympäri ja jokainen kilometri oli ainakin kolmen mittainen. Fyysinen kärsimys oli kuitenkin pientä henkiseen verrattuna. Tältäkö tuntui puolalaisesta ratsumiehestä Ruhrin teräksen vyöryessä yli rajojen ja näinkö tutisivat Hannibalin tooganliepeet Scipion armeijojen edessä? Tiesin kuitenkin vastata itselleni, etteivät edellämainitut kärsimykset olleet paljoakaan omieni veroiset, enkä uskonut, että vielä koskaan aiemmin oli kukaan muu kokenut lähimainkaan samanveroista tuskaa ja parkua kuin minä sillä hetkellä. Jos en pyörtyisi nyt, pyörtyisin kymmenen metriä myöhemmin.

Tavoistani poiketen olin kuitenkin väärässä. En pyörtynyt, vaan jatkoin matkaani omin jaloin aina maaliin asti. Väsymyksestä huolimatta ei vauhtini kuitenkaan katastrofaalisesti hidastunut: viimeinen kymppi taittui tahdilla 5:32, ja maaliviivan ylittyessä aikaa oli kulunut kokonaisuudessaan kolme tuntia ja 52 minuutta. En voittanut enkä ollut edes toinen, vaan 3880, mutta sain kuitenkin mitalin ja suklaakeksin. Maaliviivan ylitettyäni ei tavoitteen alittumisesta ja uudesta ennätyksestä huolimatta päässäni pyörinyt päällimmäisenä äärimmäinen onnistumisen riemu ja voitonilo, vaan enemmänkin perisuomalainen vitutus ja ärsytys. Vannoin, että jos vielä joskus juoksisin, juoksisin korkeintaan tyttöjen perässä tai vastuutani pakoon, mutta toisin kuitenkin kävi. Jo nyt siintää näet mielessäni mukava syksyinen maratonmatka jonnekin hieman Hampuria lämpöisempään kaupunkiin.

Nyt viikkoa myöhemmin jaksan jo iloita tuloksestani. Maratonjuoksijoiden maailmanranking ei mennyt uusiksi eikä kukaan vielä jatkossakaan lyö vetoa puolestani, mutta väliäkö tuolla. Paransin kuitenkin omaa ennätystäni reilulla vartilla, alitin tavoitteeni kahdeksalla minuutilla ja olin samalla kahden hengen seurueemme toiseksi paras juoksija. Ei hassumpaa.

Matkaraportti, osa 1

Kävin ulkomailla, aina Saksassa asti. Tutustuin ravintoloihin, otin rennosti ja kävin kiertoajelulla, jonka aikana tutustuin Hampurin hyvän kaupungin tarjoamiin kauniisiin maamerkkeihin sekä muihin kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin nähtävyyksiin, niin kuin vaikka Reeperbahniin ja muutamaan jalkapallostadioniin. 

Rajallisen matkabudjettini vuoksi en kuitenkaan pystynyt osallistumaan motorisoidulle sightseeing-kiertueelle, vaan jouduin taittamaan taipaleeni edullisemmin jalkapatikassa. Kierroksen aikana sain ottaa askeleen jos toisenkin, sillä loppujen lopuksi etenin hansakaupungin kaduilla rahtusen päälle 42 kilometriä.

Ennen matkaanlähtöä oli vatsani täynnä perhosia ja muita pörriäisiä, jotka räpyttelivät kilpaa siipiään muistuttaen minua siitä millaisiin tyhmyyksiin olin taas ryhtymässä. Harjoittelin juoksurupeamaani varten melko ahkeranlaisesti ja kenties monipuolisemmin kuin koskaan ennen, mutta silti epäilyksen siemenet itivät ajatusteni perukoilla. Noin kuukautta ennen juoksua sairastin näet pitkän ja hartaan flunssan, josta parannuttuani alkoivat horisontissa häämöttävä valmistuminen lopputyöhässäköineen sekä paikkakunnalta toiselle muuttaminen remontteineen rokottaa kalenteristani juoksupäiviä. Näin ollen olinkin vielä matkatavaroita kootessa varma, ettei koko reissusta tarttuisi tuliaisiksi muuta kuin paha mieli ja kourallinen pettymyksiä.

Pakkasin laukkuuni perinteisten vaihtokalsareiden ja juoksukenkien lisäksi myös isäni, joka on neoliittisesta syntymävuodestaan huolimatta vielä aika tekijä eurooppalaisilla maratonreiteillä. Tämä osoittautuikin valmennussuunnitelmani nerokkaimmaksi ratkaisuksi, sillä en saanut ainoastaan tarvittavaa vetoapua juoksun ajaksi, vaan myös asiantuntevaa konsultointipalvelua sekä taidokkaan autonkuljettajan lentokenttämatkoja varten.

Laskeuduimme Hampuriin noin vuorokautta ennen juoksutapahtuman alkua. Niin kuin suomalaisilla miehillä usein ulko- ja kotimailla käy, mielivät mielemme kaupungille juopottelemaan, rellestämään ja tappelemaan, mutta pitkällisten ja vaativien henkisten kamppailujen jälkeen päätimme pysytellä ainoastaan alkoholittomissa urheilujuomissa. Olutkievarin sijasta suuntasimme kulkumme kohti messukeskusta, josta saimme lunastettua numerolaput rintaan, sirut kenkiin sekä koko pussillisen muuta tuikitärkeää ja perihyödyllistä mainostilpehööriä. Vaikka juoksu olisi jäänyt puolitiehen, olisin sentään palannut kotimaahani avaimenperää, suklaapatukkaa ja nenäliinapakettia rikkaampana. Voittoni oli siis käytännössä varma jo ennen lähtölaukausta.

Kun numerolaput oli lunastettu, päätimme, että oli jo korkea aika tutustua hotelliimme. Taipaleen taitoimme aitoon maailmanmiesten tyyliin taksilla, sillä olisihan kilometrin kävelymatka liikaa ja kohtuuttomasti vaadittu.

Huoneen oven auetessa oli edessämme jo takavuosien maratonmatkoilta tuttu dilemma; kaksi miestä ja yksi sänky. Totisesti minä väitän valehtelijaksi jokaista, joka kertoo minun joskus sylkeneen kohti valmiiksi lämmitettyä vuodetta, mutta tässä iässä ajatus isäni kainalosta tuntuu jo hieman vieraalta. Aiemmista matkoista poiketen oli käytössämme tällä kertaa kuitenkin kaksi erillistä peittoa yhden yhteistäkin sijasta, mikä on ymmärtääkseni laskettava eduksi vuokramajoituksellemme.

Ensimmäisen päivän ilta sujui niin villisti kuin saattoi vain odottaa. Kun Michaeliskirchen kello löi kahdeksan, kuulivat sen kuminan ainoastaan sellaiset hampurilaiset, joiden kuuloluut olivat säästyneet mahtavana jyrisevän kuorsaukseni aiheuttamilta korvavaurioilta.

Baby Please Don't Go

Kevät koittaa Hitlerille, kertoi Mel Brooks joskus kauan sitten elokuvassaan. Vaan eipä muistanut vanha Mel lisätä, että tuo suloinen vuodenaika saavuttaa myös meidät lenkkeilijät. Sillä katso: hiekasta lakaistut kadut ovat taas niin täynnä juoksijoita, kuntoilijoita ja hölkkääjiä, ettei edes kaltaiselleni kapeahartiaiselle ja hentorakenteiselle urheilijanuorukaiselle ole löytyä sijaa maanteiden varsilta.

Tästä lannistumatta olen kuitenkin kyynärpäitä käyttäen änkenyt itseäni ahkerasti mukaan muiden joukkoon siitäkin huolimatta, että kalenterini on viime aikoina täyttynyt sellaisista miehisistä velvollisuuksista, joita rakastuneen nuorenparin avoliittoon astuminen yleensä aiheuttaa. Siis niin kuin vaikka maalaamisesta, tiskaamisesta ja laatikonkannosta. Tällä viikolla olen tosin juossut vasta kolmetoista kilometriä, mutta onhan vasta maanantai, enkä näin ollen näe suurtakaan syytä huoleen, vaikka viikkosaldoni onkin pituudessa mitattuna toistaiseksi vähäinen.

Tämänpäiväinen lenkkini sujui vaihtelevasti. Koska mittari näytti pakkasasteita, puin trikoohousujeni alle pitkät nimettömät nimettömiäni suojaamaan. Tämä osoittautui kuitenkin virheeksi, sillä veri kiersi suonissani sellaisella vimmalla, että hiki alkoi kirvota otsalleni ja pyllynvakoon. Kuin lahjaksi taivaalta oli kuitenkin joku viisas osuuskuntalainen päättänyt rakentaa lenkkireittini varrelle ABC-huoltoaseman, jonka vesiklosetissa vapautin itseni liiallisen vaatekuorman aiheuttamasta taakasta.

Ennen kuin pääsin kuitenkaan jatkamaan matkaani, jouduin kuitenkin hieman sankaroimaan, sillä parkkipaikalla olin törmätä juuri kävelyikään päässeeseen poikalapseen, joka suurta viekkautta ja oveluutta osoittaen oli karannut asemalla asioivilta vanhemmiltaan. Pakolaisen karkumatka ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä taaperon jalat ja ajatukset eivät olleet täysin synkronoituja keskenään. Ensin kuului mukkelismakkelis ja sitten byyh ja hyyh, kun tuttisuu kuperkeikkasi itsensä alas jalkakäytävän katukivetykseltä keskelle ahnaiden autonkuljettajien saalistusmaata liikesarjalla, josta Moskovan sirkuksessakin tullaan puhumaan vielä kauan. Luonnostani valppaana ja muutenkin ihan hyvänä tyyppinä nappasin lapsen syleilyyni ennen kuin yksikään ilkeä audimies ehti edes ajatella yliajopuuhia. Nuoren akrobaatin puhekyky oli melko rajallinen, mutta tätä puutetta hän korreloi mainiosti tuottamalla vastaavasti vähän enemmän desibelejä, mikä auttoikin paketin oikeita omistajia paikallistamaan karkuteille lähteneen toimituksensa. Mitähän mahtoi hätääntynyt äiti ajatella nähdessään keskellä huoltoaseman parkkipaikkaa hikisen sukkahousumiehen, jonka toiseen käteen oli kiedottu vastariisutut pitkät kalsarit, toiseen oma itkevä poika.

Onnellisen jälleennäkemisen jälkeen pääsin viimein jatkamaan matkaani. Juoksin niin pitkälle, että löysin itseni jostakin savonlinnalaisesta kaupunginosasta, jonka nimeä en enää tuntenut. Juoksin sinne hyvin, ja niin juoksin sieltä takaisinkin, sillä matkani kulki jos ei kovaa, niin ainakin vauhdikkaasti. En kuitenkaan muistanut porstuasta poistuessa startata sekuntikelloani, joten en voinut laskea itselleni kilometriaikaa. Tällä tuskin on kuitenkaan suurta merkitystä, sillä lopputulos olisi joka tapauksessa vääristynyt huoltoasemaepisodin vuoksi.

Saavuttuani kotiin söin hieman pullaa ja muutaman viipaleen eilistä pitsaa, jotta välttyisin ylikunnolta. Tähän suoritukseen olen erityisen tyytyväinen.

Läpi loskan, läpi tuiskun

Perjantai-iltana kävin tutustumassa pääkaupunkimme anniskeluinfrastruktuuriin. Tutustuin pitkään, hartaasti ja niin perusteellisesti, että hävitin toisen sukkani ja tasapainoni. Otathan siis yhteyttä, jos satut löytämään koon 42 jalkaan sopivan mustan miesten sukan jostakin väliltä Tavastia-Pitkänsillanranta. Numeroani et löydä luettelosta.

Sattuneesta syystä en kyennyt lauantaina antamaan täyttä panostani kansanterveyden parantamiselle, vaan keskityin ajatustyöhön pohtien vastauksia erilaisiin ontologisiin ja metafyysisiin peruskysymyksiin. Tänään kuitenkin ryhdistäydyin ja kävin rykäisemässä perinteisen sunnuntaipitkiksen. Matkaa kertyi kutakuinkin puolimaratonin verran, aikaa tuhraantui tunti ja 52 minuuttia.

Lenkkini sujui muuten mainiosti, mutta joku ilkeä ja pahantahtoinen sielu oli käynyt kylvämässä reittini täyteen loskaa ja tuulta, jotka yhdessä hidastivat matkaani. Loska kasteli kengät, kengät kastelivat sukat ja sukat kastelivat jalat, jonka vuoksi mieleni oli mustua, mutta jatkoin matkaani leuka pystyssä eteenpäin. Ei räntä, ei tuuli eivätkä edes Ruonalan palloiluhallilla järjestettyjen Kymen suurmarkkinoiden myyjämiehet pysäyttäneet matkaani, vaikka viimeksi mainittujen puheet grillimakkaroista, metrilakritsasta ja ilmapalloeläimistä kuulostivatkin houkuttelevilta.

Parinkymmenen kilometrin matkan aikana näin kaksi muuta lenkkeilijää. Toinen juoksi kuntoillakseen, toinen poliisia karkuun. En tervehtinyt kumpaakaan eikä kumpikaan tervehtinyt minua, sillä sellainen on tässä kaupungissa kiellettyä. Hymyilijät lähetetään länteen.

Perinteikkään lopetusvideon virkaa hoitaa tällä kertaa mainion ruotsalaisyhtye Graveyardin sävelteos Ain't Fit to Live Here. Tahtoisin omistaa kappaleen Kotkan kaupungille.

Hiihtämätön lomaviikko

Kuluneen viikon vietin hiihtolomaa. Loman nimestä huolimatta en hiihtänyt, sillä vihaan hiihtämistä minkä sielustani kerkeän, enkä suostu nousemaan suksille kuin pujottelurinteessä.

Hiihtämisen sijaan minä lenkkeilin. Jos en paljon, niin ainakin sopivasti. Karkean laskutoimituksen mukaan juoksin neljän päivän aikana 55,2 kilometriä ja 301 minuuttia, keskimäärin siis viiden minuutin ja 27 sekunnin kilometrivauhtia. Jos olisin harjoitellut enemmän, olisin ehkä voinut juosta pidemmällä ja kovempaa vauhtia, mutta koska en ollut, oli minun tällä kertaa tyytyminen näihin lukemiin.

Eilen juoksin ensimmäistä kertaa ilman pitkiä alushousuja, ja melko pitkälle juoksinkin, yhteensä 21 kilometriä. En tiedä mitä se teille kertoo, mutta minulle se kertoo sen, että talvi on ohi ja kevät on täällä. Se tuntuu mukavalta, sillä johan tuota talvea on taas saanut hetken aikaa katsellakin, ja lunta, sitä on riittänyt, eikä haittaa ollenkaan, jos se nyt jo sulaisi pois. Ja olihan sitä sulanutkin, kaikkialta muualta paitsi keskustan jalkakäytäviltä. Suu keskellä kieltä sai nuori kuntoilija asettaa askeleensa halkoessaan savonlinnalaislähiöiden katuja.

Aikeissani oli tänään käydä palauttavalla lenkillä, mutta kävi kuitenkin niin, että lenkkini jälkeen ilahdutin liiaksi maksaani ja sydäntäni erilaisilla urheilujuomilla sekä ystävieni seuralla, joten en tänään kokenut olevani parhaassa mahdollisessa kuntoiluterässä. Illalla jouduin kuitenkin juoksemaan halki kaupungin ehtiäkseni junaan, joten täysin hukkaan ei tämäkään päivä valunut.

Mistä puhun kun puhun juoksukirjallisuudesta

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että toisinaan pieni vaihtelu piristää elämää. Koska yleensä kirjoitan vain juoksemisesta, voisin tänään ihan vain vaihtelun vuoksi näpytellä pari sanaa sanoista, joita muut ovat kirjoittaneet juoksemisesta. Ja voi veljet kuinka hienosti polkaisinkaan homman käyntiin, kun jo pelkässä blogikirjoituksen otsikossa viittasin kirjaan, jonka otsikossa viitataan kirjaan. Tästä blogista ei intertekstuaalisuus hevillä lopu!

Otsikkoni lainasin japanilaisen Haruki Murakamin teoksesta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjassaan kymmenkunta romaania julkaissut ja tuplamäärän maratoneja juossut Murakami pohtii kirjoittamisen sekä juoksemisen yhtäläisyyksiä ja eroja; kumpikin laji vaatii harrastajaltaan itsekuria, päättäväisyyttä sekä kestävyyttä, ja kumpaankin mahtuu niin onnistumisen riemua kuin raskaan karvaita pettymyksiäkin. Teos ei ole valmennusopas tai oikeinjuoksemisen oppikirja, vaikka Murakami kertookin sen sivuilla valmistautumisestaan Bostonin maratonille. Se on enemmänkin jonkinsorttinen puolifilosofinen sukellus kestävyysjuoksua harrastavan ihmisen ajatusmaailmaan. 

Tiivistetysti sanottuna Mistä puhun... on yksi parhaista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Siitä innostuakseen ei tarvitse tähdätä ultramaratonille, triathlonille tai edes tyttöjen kympille. Riittää, että pitää hyvistä kirjoista.

Maratoneja ravataan myös ranskalaisen Jean Echenozin kirjassa Pitkä juoksu. Toisin kuin Murakami, ei Echenoz selosta omia juoksujaan, vaan keskittyy kertomaan tsekkoslovakialaisen urheilijalegenda Emil Zátopekin tarinaa. Irvistävästä olympiavoittajasta annetaan elämäkerrallisessa pienoisromaanissa lempeän koruton kuva: Zátopek on suurten ismien härnäämä pieni mies, joka tahtoisi vain juosta, mutta jonka valtio valjastaa propagandakoneistonsa lipunkantajaksi. Echenozin teksti on kustannustehokkaan niukkasanaista, ja hieman yli sataan sivuun on tiivistetty enemmän sisältöä kuin useaan nelisatasivuiseen järkäleeseen.

Myös Echenozin teosta uskaltaa varauksetta suositella sellaisillekin lukijoille, joita lenkkeily ei innosta. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Larry Shaphiron teoksesta Zen ja juoksemisen taito, jota en kehtaa suositella kenellekään, paitsi ehkä niille joista en pidä. Viekkaan harhaanjohtavan nimen vuoksi erehdyin kuvittelemaan, että kyseessä olisi samankaltainen mestariteos kuin Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito, mutta paskanmarjat, väärässä olin. Helvetti, monta sataa sivua pelkkiä mietiskelyohjeita ja rukoilureseptejä. Jos et kuitenkaan ole kuin minä ja uskot, että säännöllisesti meditoimalla voit parantaa kilometriaikaasi, välttyä loukkaantumisilta ja parantaa hapenottokykyäsi, voi Shaphiron kirja olla lukemisen arvoinen. 

Edellä mainittuja teoksia ovat myös muut blogipitäjät analysoineet. Taidokasta pohdintaa Murakamin teoksesta löydät täältä, kun taas Echenozin kirjan arvosteluja voit lukea tästä, tästä, ja tästä klikkailemalla.

Viime viikonlopun divarireissulta poimin lisäksi mukaani Miika Nousiaisen Maaninkavaaran sekä Tuomas Kyrön Urheilukirjan, joita en tosin ole vielä lukenut, mutta joiden uskon olevan hyviä, sillä netissä sanottiin niin. Ja tietäähän sen, että netissä kerrotaan vain ehdottoman oikeita mielipiteitä.

Ice skate or die!

Ostin tänään ensimmäiset luistimet sitten ala-asteen. Jos blogi pysyy jatkossa hiljaisena, niin tulkaa kyselemään tuolta NHL:stä.

Edellisestä luikkarointikerrastani taitaa olla jo kymmenkunta vuotta. Yläasteella luistimet mahtuivat koululaukkuun vain harvoin, sillä hyötykuormani oli tulla täyteen jo pelkästään tukkani ja farkkuliivini bändimerkkien painosta. Sanalla sanoen vaalin ankaran hevimetallinuorukaisen imagoani niin tarkasti, etten kokenut liikuntaa missään muodossaan arvolleni sopivaksi. Jos liikuin, liikuin mopolla ja jos juoksin, juoksin poliisia tai nuorten tyttöjen vihaisia isiä karkuun. Kummastipa muuttuu aika.

Pelkkien luistinten kanssa en kaupasta poistunut, sillä tarttuipa sieltä mukaan yksi pari juoksukenkiäkin. Villinä jätkänä valitsin 1000-sarjan Asicsit, jollaisia olen aiemmin omistanut vain noin kuusisataa paria. Lady of the house diagnosoi tämän vaniljasyndroomaksi; jäätelökioskille mennessä päätät, että tällä kertaa kokeilet jotain ennennäkemätöntä lakritsi-nougat-päärynä-tiikerikuningatar-appelsiinisorbetti-homejuusto-röstiperuna -erikoisjäätelöä, mutta päädyt lopulta kuitenkin ostamaan yhden pallon vaniljajäätelöä. Toisaalta liekö tuolla väliä, jos vaniljajäätelö maistuu parhaiten.

Tänään ajattelin viedä luistimeni neitsytmatkalle Kirkkopuiston jäälle, ja mikäli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti pysyn pystyssä enkä murra luitani, suutan huomenna viikon toiselle pitkikselle. Jännityksellä odotan seuraavaa raporttiani.

Raju väite hätkähdyttää: näkikö urheilija todella terveen päivän?

Blogimme uutis- ja urkintaosaston saapuneiden lukuisten nimettömien yleisövihjeiden mukaan nuori kymenlaaksolainen juoksijamies olisi eilen keskiviikkona nähnyt terveen päivän. Aktiivisen etsintätyön jälkeen saimme haltuumme nuorukaisen puhelinnumeron ja kyselimme tältä tarkempia tietoja huhusta.

"Totta se on, eilen ei sattunut mihinkään", kotkalaismies vastaa ja tarkentaa, ettei itsekään kykene uskomaan tapahtunutta todeksi. "Kyllähän tää ihan käsittämättömältä tuntuu, kun viimeiset viisi vuotta on jotakin jäsentä päivittäin kolottanut, kivistänyt, tai koskenut, ja nyt äkkiä tuntuukin ihan hyvältä". Tervejalkainen juoksija, cursor sanus pedes, on kansainvälisestikin harvinaislaatuinen ilmiö, jollaista tavataan globaalisti vain joitakin kappaleita vuosisadassa. Viimeisimmät havainnot ovat Meksikon olympialaisista vuodelta 1968.

Jalat joita ei särkenyt

Nuorukaisella on omat teoriansa siitä, mistä tämä koko globaalia juoksukansaa kohahduttava äkillinen terveyskohtaus voisi johtua: "Mulla on tässä takana nyt kaksi lepopäivää, kun koko tiistai meni opiskeluhommien parissa, ja eilenkin piti vielä koulun jälkeen matkustaa neljä tuntia junalla. Ja maanantain pitkiksen jälkeen muistin ihan venytelläkin, että oisko se sitten se mikä tän tekee", mies pohtii mutta lisää kuitenkin, ettei ehdi kauaa nauttia kivuttomista koivistaan, aikomuksena kun on suunnata takaisin lenkkipoluille jo tänään. "Kyllä mä jo tänään ajattelin juosta, ja huomenna ja lauantaina kanssa."

Näin ylimalkaisesti suhtautuu siis tämä anonymiteetistaan tiukasti kiinnipitävä nuori kotkalaiskipittäjä alaraajojensa hyvinvointiin. Been there, done that, tuumaa hän ja lähtee ortopedinsä neuvoja uhmaten ulos nielemään kilometrejä. Tuskinpa muistaa edes venytellä tai harkita urheiluhierojien tarjoamia lukuisia erilaisia palveluvaihtoehtoja. Sietäisin hävetä.

Tapahtui kerran kenkäkaupassa

Kävin tänään koulun jälkeen katsastamassa paikallisen urheiluliikkeen juoksukenkävalikoiman. Tarkoitukseni oli tarkastaa, josko kauppias olisi kaikessa kaukonäköisyydessään ymmärtänyt tilata hyllyynsä parin Adidaksen Boston-tossuja juuri minulle sopivassa koossa. Olin näet kovasti kiinnostunut kyseisistä kengistä, eikä ajatus ostotoimenpiteestäkään tuntunut mahdottomalta.

Ilokseni sainkin huomata, että urheilukaupan hyllyä koristi kauniisti neonvihreänä hehkuen juuri etsimäni kenkäpari. Valitettavasti näytillä ollut mallikappale oli koripalloilijoille ja muille luonnonoikuille suunnattua kokoa, joten päätin kysyä joltakulta liikkeessä työskentelevältä asiakaspalvelun ammattilaiselta, josko tällä olisi inhimillisemmin mitoitettuja Bostoneita varastossa. Tämä oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä suurin osa myyntihenkilökunnasta ei tuntunut olevan siellä missä minä olin, eli siis sisällä kaupassa. Kun pitkällisten etsintöjen jälkeen lopulta sain kenkäkauppiaan näköpiirini, oli oloni onnellisempi kuin Henry Morton Stanleylla aikanaan. A shoesalesman, I presume? Myyjän kanssa käymäni keskustelu oli liiottelematta seuraavanlainen:

-Terve! Olisikohan sulla näitä Bostoneita koossa 42 tai 43?

- En tiiä.

-No voisitkohan tarkastaa?

-...

-Ei ollu ku isoja kokoja.

-Osaatko sanoa onko teille tulossa näitä lisää?

-En tiiä.

-No tietäisköhän joku sun työkaveri.

-...

-No ei nekään tienny.

Kiitin kauniisti ja painuin liikkeestä kansankielisesti ilmaistuna ns. vittuun kiroten kokemaani vääryyttä. Käsittämätöntä menomeininkiä. Liiketalous on minulle vieras ala enkä pidä itseäni kummoisenakaan myyntimiehenä, mutta käsittääkseni hyvään yritysprotokollaan kuuluu asiakkaan aktiivinen palveleminen ja vaihtoehtoisten tuotteiden tarjoaminen silloin, kun ensiksi haluttua tavaraa ei löydy suoraan varastosta. Koska näin ei kuitenkaan tapahtunut, ei hiertänyt jalkojani Boston eikä roikkunut tukasta roston, kun mennä viipotin kotiin mököttämään. 

Himassa vedin vanhat Asicset kostoksi jalkaani ja lähdin lenkkeilemään. Sää oli tähän tarkoitukseen mitä epäotollisin, sillä äkäinen viima pöllytti lunta ja heikkorakenteisimpia jalankulkijoita silmilleni, mutta lailla tiikerin taivalsin läpi tuulen ja tuiskun vaaroja kaihtamatta. Alkuperäinen tarkoitukseni oli vauhtileikitellä noin tunnin verran, mutta loppujen lopuksi juoksinkin hieman tavallista pitemmän pk-lenkin. Matkaa kertyi 14 kilometriä ja aikaa tuhraantui 1:17, mikä oli noissa olosuhteissa ihan hyväksyttävä tulos.

Apu tulee internetistä

Niin kuin hyvin tiedetään, ovat internetin keskustelufoorumit kaikkivaltiaita, kaikkitietäviä ja kaukaa viisaita. Tämän vuoksi ajattelin minäkin luottavaisin mielin ottaa käyttööni harjoitusohjelman, jonka löysin eräältä suomalaiselta juoksupalstalta.

Juoksuharjoitusteni perimmäisin ongelma lienee se, että juoksen paljon, mutta en tarpeeksi vaihtelevasti. Usein käy niin, että tahkoan kolme kertaa viikossa saman yhdentoista kilometrin lenkin samalla tahdilla aina maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin, jonka jälkeen käyn lauantaisin hölköttelemässä aina samana toistuvan tasatahtisen kahdenkymmenen kilometrin kierroksen. Kaupunginvaihdokset saattavat tuoda pientä vaihtelua muuten kalkkeutuneisiin rutiineihini, mutta edellä mainittu kierto toistuu kerrasta toiseen niinä viikkoina, jotka vietän kokonaisuudessaan Kotkassa. Niinpä ajattelin, että harjoitusohjelmaa seuraamalla voisin hieman monipuolistaa juoksuharjoitteitani, sillä omatoimisesti se tuntuu olevan kovin vaikeaa.

Ohjelma itsessään vaikuttaa juuri passelilta mun tarkoituksiini. Lenkkikerrat ja kilometrimäärät ovat melko tarkalleen samoja kuin nykyisenikin, mutta harjoitteet itsessään ovat paljon vaihtelevimpia. Joudun tosin räätälöimään harjoitteluaikataulua hieman menojeni mukaan, sillä viikoittainen paikkakuntien välillä suhaaminen ja muut kiireet tiputtavat usein monta päivää pois viikottaisesta juoksukalenterista. Tälläkin viikolla saan mielikuvaharjoitteisiin ainakin keskiviikkona, torstaina ja sunnuntaina. Totta kai lenkkeily onnistuisi ainakin periaatetasolla myös matkustuspäivinä, mutta neljän-viiden tunnin junamatkan jälkeen juoksutreeni harvoin pyörii päällimmäisenä mielessä.

Viime keväällä juoksin Rotterdamin maratonilla ajan 4:09, jota toivoisin nyt Hampurissa keventäväni ainakin kymmenellä minuutilla. Lähdin itseasiassa Rotterdamin kisan jälkeen seuraamaan samalta nettisivulta löytämääni kolmen ja puolen tunnin harjoitusaikataulua, mutta huomasin pian tehneeni kovastikin kehnon päätöksen; kyseinen juoksuohjelma ja silloinen kuntotasoni eivät täysin kohdanneet (lue: ohjelma oli tehty oikeasti hyväkuntoisille), joten kävi niin, että parin viikon jälkeen kehoni kaikki mittarit näyttivät punaista ja mielialabarometri mittasi maailmanlopun lukemia.

Ajattelin tänään illalla lähteä testaamaan, josko tämänkertainen ohjelmavalintani osuisi paremmin kohdalleen. Ennen sitä joudun kuitenkin hikoilemaan hetken opintojeni parissa. Syke kovenee niidenkin kanssa.

Katse kohti mennyttä

Kuin tiimalasin hiekka ehtyy, on elämämmekin päivien viemää. Näin alkavat sekä amerikkalaisten kotirouvien suosikkisarja Päivien viemää että tämänpäiväinen blogikirjoitukseni. Päivieni lisäksi myös viikko alkaa olla luettu, jonka vuoksi ajattelin näpytellä jonkinlaisen yhteenvedon seitsemän edellispäivän urheilutapahtumista.

Maanantaina kävin lenkillä. En voi kertoa tarkemmin missä juoksin ja kuinka kauan matkoillani viivyin, sillä en sitä enää itsekään muista, mutta kuvittelisin, että tein lyhyen kovavauhtisen lenkin. Muistan kuitenkin, että lenkkini tapahtui Kotkan kaupungissa, jossa oli käsittämättömän kylmää ja pimeää, enkä nyt välttämättä puhu säästä. Tiistaina juoksin kommandopipoepisodin siivittämänä noin kahdentoista kilometrin verran. 

Keskiviikkona siirryin rautatieverkostoa apunani käyttäen meren rannalta Saimaan rannalle, enkä näin ollen koulun ja matkustuskiireiden vuoksi ehtinyt lenkkeilemään. Keskiviikon kohdalle merkitsemme siis lepopäivän.

Torstaina juoksin ensimmäisen tavallista pidemmän lenkkini moneen viikkoon. Kunnon pitkiksestä ei ihan voida puhua, mutta sain sentään jaloistani irti enemmän kuin sen tavanomaisen kympin, mikä tuntuikin aika piristävältä. Alunperin tarkoitukseni oli käydä juoksemassa jonkunsorttinen lenkki myös seuraavana päivänä, mutta koska perjantain pakkaslukemat olivat tippuneet kolmenkymin pahemmalla puolelle, päätin suosiolla siirtää urheilusuoritukseni seuraavaan päivään. Ulkoilutin itseäni kuitenkin sen verran, että ostin Intersportista uudet talvikintaat ja parin juoksusukkia. Raha paloi, kalorit eivät. Lauantaina juoksin vielä kolmisentoista lisäkilometria, mutta sunnuntain pyhitin levolle.

Yhteensä tällä viikolla kertyi mittariin siis noin viitisenkymmentä kilometriä. Vaikka lukema ei olekaan mitenkään päätä huimaavan suuri, tuntuu sekin jo pirun hyvältä. Näyttäisi siltä, että olen saanut polvikivun peikon viimeinkin selätettyä, ja se jos joku hymyilyttää. Täytyy toivoa, että saisin tulevilla viikoilla lisättyä harjoituskertoja vielä vaikka yhdellä ja samalla hieman monipuolistettua tätä treeniohjelmaa.

Kaikilla viikon lenkeillä oli jalassa aiemmin hehkuttamani Adiokset. Täytyy toivoa, että saisin tämän blogini kautta vähän tarkemmin pidettyä kirjaa siitä, millä tohveleilla mikäkin lenkki on juostu. Isot pojat kylillä huutelivat, että niin kannattaa tehdä.

Torstain puolipitkä

Kävin tänään juoksemassa ensimmäisen vähän tavallista pidemmän lenkkini melkein kuukauteen. Kilometrejä kertyi reilut 17, joten ihan varsinaiseksi pitkikseksi tuota tämänpäiväistä pyrähdystä ei vielä kehtaa kutsua, mutta se oli kuitenkin selkeästi pisin lenkkini polvikikkailujen jälkeen.

Juoksu sujui pääasiassa ihan mukavasti. Lämpömittari näytti kahdeksaatoista pakkasastetta, mutta koska olin liikkeellä vielä melko inhimilliseen kellonaikaan, lämmitti aurinko menoa mukavasti. Kipakan pakkaskelin ja auringonpaisteen vuoksi lenkkimaisemat olivat kohdallaan; intomielisemmän juoksijan mieleen olisi saattanut juolahtaa vaikka jäädä hetkeksi ihailemaan sulana höyryävää Saimaata ja udun takaa nousevaa Olavinlinnaa, mutta perisuomalaisena mutrujörrikkänä tyydyin vain vauhdista toteamaan että kivalta näyttää.

Mertalan kaupunginosassa olin kolaroida muodikkaisiin toppa-asuihin pukeutuneiden huligaaninuorten kanssa, jotka kaupungin omaisuutta halventaen laskivat kalliilla lumilaudoillaan pitkin rappusten kaiteita. Onko mokomaa ennen kuultu! Minun nuoruudessani keskityttiin vain suojeluskuntatyöhön ja lukupiireihin. Onneksi pojat olivat sentään pukeutuneet lämpimästi ja vetäneet pipot korville. Muuten voisivat vaikka vilustua.

Saavuttuani kaupungin itäpuolelta takaisin sivistyksen pariin päätin käydä nopeasti kiertämässä yhden kierroksen verran Sulosaaren kuntoradalla. Typerämpää päätöstä olisin tuskin voinut tehdä, sillä sain huomata, että rata oli lumisateen jäljiltä kehnossa kunnossa eikä aurinkokaan sitä lämmittänyt. Umpihangessa harppoessani aloin hikoilla, ja kuten kaikki pakkasella hikoilleet tietävät, on hikoilu ensimmäinen askel kohti infernaalista palelua. Parin kilometrin pituisen lenkin kiertäminen huulet sinisenä oli hidas ja epämiellyttävä kokemus, joka vei puhdin jaloistani melkein koko loppulenkin ajaksi. Sulosaari ei osoittautunut nimensä veroiseksi.

Kotona fiilis oli kohdallaan. Vaikka 17 kilometrin hölkkä ei vielä ihan pitkän lenkin kriteereitä täytäkään, oli tämänpäiväinen pyrähdys jonkunsorttinen osoitus siitä, että aiemmin kipuillut polvi alkaa olla jo kuntoutunut. Suihkun jälkeen ajattelin palkita itseni oluella, mutta koska jääkaappi ammotti tyhjyyttään, jouduin tyytymään hanaveteen. Köyhät ovat köyhän eväät.

Tänään soi korvalappustereoissa The Black Keys, asiallinen rokkibändi amerikanmaalta. Kuuntele ja nauti:

Parempi kenkä, parempi mieli

Niin kuin ainut aktiivinen lukijani tietää, lupasin kirjoittaa uusista juoksukengistäni syväluotaavan analyysin joskus tulevaisuudessa. Naiset, herrat ja juoksijat: the future is now!

Kenkäkaupasta valikoitui mukaan pari Adidaksen valmistamia Adios 2-tossuja. Ajattelin, että vaihteen vuoksi olisi kiva koittaa jalkaan vähän kevyempää kenkää, sillä aiemmin oli juossut käytännössä katsoen pelkästään Asicsen 1150-tossuilla, jotka ovat rakenteeltaan melko järeät ja jäykät. Muutamaan otteeseen olen tosin hairahtanut kokeilemaan jotakin toista saman valmistajan mallia, mutta olen kuitenkin aina nopeasti palannut takaisin viiskymppisten pariin. Koska Asicselta ei löytynyt himoni tyydyttävää kevytkenkäisempää vaihtoehtoa, jouduin ensimmäistä kertaa koko juoksu-urani aikana vaihtamaan kenkämerkkiä. 

Kuva: Adidas

Tämä oli pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri juoksijalle, sillä tuskin mikään muu kertoo juoksijasta yhtä paljon kuin tämän kengät. Yksinkertaisia japanilaisvalmisteisia kenkiä käyttävät ne, jotka juoksevat hartaasti mutteivät tahdo tehdä itsestään suurta numeroa, kun taas esimerkiksi eriskummalliset varvastossut löytävät tiensä todennäköisimmin kokeilunhaluisten seikkailijasielujen jalkoihin. Tuulitunnelissa testattuja erikoisvalmisteisia kisakenkiä käyttävät jäntevät puoliammattilaiset siinä missä tv-mainostetut easyTone-treenitossut pölyttyvät helposti höynäytettävien pölkkypäiden vaatekaapissa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta en jatka.

Ensivaikutelma kengistä oli melko hämmentävä. Tossut tuntuivat niin käsittämättömän kevyiltä, että vedin ne ensimmäistä kertaa jalkaani äärimmäistä varovaisuutta ja suurta harkintaa käyttäen, sillä pelkäsin niiden hajoavan punertavaksi pölyksi yhdenkin hätäisen liikkeen seurauksena. Kun otin ensimmäiset juoksuaskeleet kaupan lattialla yllätyin siitä, kuinka tukevalta jalkineet tuntuivat niiden keveydestä huolimatta. Ostopäätös sinetöityi melko nopeasti, vaikka vielä hieman jännitinkin uuteen merkkiin siirtymistä.

Alkuun hieman mietitytti kuinka kengät soveltuvat talvikeleille, mutta jo ensimmäisellä lenkillä kävi selväksi, että moiset epäilykset olivat turhia. Pohjan kuviointi on melko kevyehkö, mutta ainakaan toistaiseksi en ole huomannut mitään suurempia pito-ongelmia. Liekö syynä Continentalin mysteerinen taikakumi, josta pohjat on ainakin mainsolätkän mukaan valmistettu.

Juostessa kengät rullaavat hemmetin hyvin ja hanakasti. Tekisin melkein mieli kuvitella, että Adiosten myötä juoksuvauhtikin olisi hieman kasvanut, vaikka se lieneekin lähinnä yltiöpositiivista toiveajattelua. Niin tai näin, tuntuu askellus ainakin aiempaa kevyemmältä.

Tossujen sisäänajo on yhä hieman kesken, enkä ole vielä ehtinyt juosta niillä yhtään varsinaista pitkistä. Toisin kuin Asicsini aiemmin, tuntuvat nämä kengät asettuvan jalkoihin sopivaksi nopealla tahdilla. Yleensä olen mallista riippumatta huomannut uusien kenkien puristavan vasemman jalan jalkapöytää muutaman ensimmäisen juoksukerran ajan, mutta tämän parin kanssa en ole huomannut edes viitteitä mokomasta vaivasta. Toki kestää aikaa, että jalkani tottuvat kenkiin ja kenkäni jalkoihin, mutta ainakin toistaiseksi olen selvinnyt ilman mainittavimpia kasvukipuja.

Parin viikon perusteella Adiokset vaikuttavat niin hyviltä, että peruspessimistisenä luonteena pelkään niiden pian murtavan jalkapöytäni tai vähintään ratkeavan saumoistaan. Kevyt rakenne pistääkin kieltämättä miettimään, ehtiikö kengälle kertyä yhtä paljon kilometrejä kuin aiemmille tossupareilleni, mutta siihen osaa vastata vain aika. Tällä hetkellä en kuitenkaan voi tehdä muuta kuin todeta, että tämän parempia kenkiä en ole koskaan omistanut. Suosittelen sullekin!

Rahat, henki tai ainakin parinkympin käteisnosto

Tänään oli niin kylmä että kiroilutti. En kuitenkaan antanut pakkasukon äkäilyn haitata juoksuaikomuksiani, vaan vedin ylleni kommandopipon sekä santsikierroksen kalsareita ja suuntasin lenkille. Nappasin pankkikortin taskuuni, sillä ajattelin samalla käydä nostamassa automaatista setelin tai kaksi.

Kun astuin sisään Nordean aulaan ja käänsin kurssini kohti automaattinurkkausta aloin ihmetellä, miksi sain pankkikansan jakamattoman huomion osakseni. Syy selvisi pian, sillä nostaessani rahakäteisvaroja huomasin unohtaneeni riisua kommandomyssyni, mikä antoi syyn epäillä, että kenties osa finansseistaan huolehtivista asiakkaista pelkäsi minun pian nostavan hieman rahaa heidänkin pörsseistään. Kukaan ei onnekseni yrittänyt suorittaa siviilipidätystä tai soittanut paikalle sinisiä virkaveikkoja, joskin kaikki tällaiset yritykset olisivat joka tapauksessa olleet turhia, sillä Kymenlaakson nopeimpana kollina olisin kadonnut pimenevään iltapäivään nopeammin kuin paperiteollisuus Myllykoskelta.

Juostessa kasvot peittävä hämärämiesmyssy tuli kuitenkin tarpeen. Lämpömittarini nopeahopea näytti seitsemäätoista pakkasastetta, jonka lisäksi myös Mussalon sataman tuulisukat heiluivat reippaasti kireässä talviviimassa. Tämä luonnollisestikin hidasti hieman askellusta ja teki erityisesti siltojen ylittämisesti melko epämiellyttävää. Tuulen vuoksi tarkoituksenani olikin aluksi hölkätä vain lyhyt piristävä lenkki, mutta loppujen lopuksi kilometrejä tuli mittariin kuitenkin melkein kaksitoista. Joskus näinkin päin.

Taisin jossain aiemmassa postauksessa mainita ostaneeni jokin aika sitten uudet kengät, ja jos en sanonut, niin nyt se on ainakin tehty. Jossain vaiheessa voisin kirjoittaa niistä hieman syvällisemmänkin analyysin, mutta tällä kertaa tyydyn vain toteamaan että perhana, teinpä hyvän ostoksen. 

Loppuun vielä ruotsalaisen rock-yhtye Kamchatkan hurjaa jytkytystä:

Raskas maksa, raskas matka

Eilisessä kirjoituksessani uhosin lähteväni tänään pitkälle lenkille. Suunnitelma itsessään oli mitä mainioin, mutta kävi kuitenkin niin, että toteutus ontui. Eilen illalla näet tapasin muutamia luokkatovereitani, ja yhdessä paransimme maailmaa ja ilahdutimme maksojamme tietäen, että tänään olisimme opiskeluvelvollisuuksista vapaita.

Aamulla herättyäni päätin vielä palkita itseni muna-makkara-aamiasella ja muutamalla paahtoleivänsiivulla, mikä oli tietenkin melko kehno ratkaisu juoksu-urakkaani silmälläpitäen. Kun lopulta pääsin ulos lenkkeilemään, oli vatsankupuni vielä pullollaan ja pääni hieman painava edellisillan hedelmällisten keskustelujen ja raskaiden ajatusten taakasta. Siksi kävikin niin, että viiden kilometrin mittapylväällä jalkani väsyivät ja mahani oli kääntyä ympäri, joten päätin kääntyä takaisin kotiin. Tämän taiston hävisin.

Päätökseni johti siihen, että piirsin Kotkan kaupungin kartalle kummallisen näköisen edestakaisen viivan. Jostain kumman syystä tällaiset "sinne-ja-takaisin"- tyyppiset lenkit ovat usein pirun tylsiä juosta. Mä pyrin useimmiten suunnittelemaan juoksureittini niin, että ne muodostavat jonkunsorttisen ympyrän, neliön tai kahdeksikon. Erikoista kyllä, mutta sellaiset lenkit tuntuvat paljon mukavammilta ja motivoivimmilta juosta, kun taas suorista, edestakaisista lenkeistä tulee tylsä suorittamisfiilis.

Oheinen kuva on screenshotti MapMyRun-nimiseltä internetsivulta, joka on ihan mukava työkalu lenkkimatkojen mittaamiseen ja uusien reittien suunnitteluun. Erityisen mukava se on mun kaltaisilleni perusnegatiiviselle teknologialaihialaisille, jotka eivät suostu käyttämään rahojaan matkaa mittaaviin älypuhelimiin, footpodeihin tai mihinkään muuhunkaan (turhaan ja kalliiseen) GPS-hapatukseen. Ohjelma löytyy osoitteesta www.mapmyrun.com, ja sitä voi käyttää suoraan nettiselaimessa. Koneelle ei siis tarvitse latailla mitään, ja käyttökin on ilmaista. Nyt kelpaa!

Juoksentelun ohessa kuuntelin tänään Sinuhe egyptiläistä äänikirjana, minkä myöntäminen todennäköisesti karistaa viimeisetkin rippeet hurjan kovisjätkän maineestani. Kun Sinuhe loppui, laitoin korvalappuihin rajua rokinjytkettä. Tässä Clutch, maailman paras bändi:

Tiistaitrippi

Tänään kävin huitaisemassa viikon ensimmäisen lenkin. Kipittelin reilun kymmenen kilometrin matkan Kotkansaarelta Mussaloon ja takaisin. Vielä lenkillä kuvittelin pitäväni yllä kovaakin tahtia, mutta kotona kello oli toista mieltä. Lumella on toki vähän erilaista juosta kuin puhtaalla asfaltilla, mutten silti jaksa uskoa, että vauhti on hidastunut pelkästään erilaisen alustan vuoksi. Täytyy toivoa, etteivät jalat vain ole vielä täysin tottuneet menoon parin viikon tauon jäljiltä...

On ollut tavallaan aika mukava juosta pitkästä aikaa kunnon pakkasilla. Kun elohopea kutistuu näyttämään yli kymmenen asteen pakkasia, on ilma mukavan raikasta ja pisteliästä. Kotkassa kunnollisia pakkasia arvostaa lisäksi ihan senkin takia, että paperitehtaan piipuista kaupungin ylle tuprahteleva mädän ruttokuoleman haju pysyy näillä ilmoilla kohtuullisissa mitoissa. Asiaa.

Huomenna on luxus-luokan vapaapäivä keskellä viikkoa. Jos jalka ei ala liikaa arastella, ajattelin ottaa pakkaspekkasestani maksimihyödyn irti ja juosta viikon pitkiksen kivasti päivänvalossa. Sitä odotellessa aion kuunnella Kyussia ja heiluttaa tukkaa.

Hus, kipu, metsään!

Toista viikkoa sitten paratiisiini luikerteli ovela ja katala käärme, joka toi mukanaan kipua ja sairastelua. Ensin tuo viekas matelija otti hahmokseen polvikivun, jonka jälkeen se muutti muotoaan vatsataudiksi. Sairastin kokonaisvaltaisesti koko alkuviikon, ja kun mahapöpöt viimein väistyivät, alkoi polvi taas oireilla. Tänään sain mokomasta kuitenkin tarpeekseni, ja vedin lenkkikengät jalkaani ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon. 

Alun perin päätin, etten ottaisi ainoatakaan juoksuaskelta ennen kuin polvi olisi täysin oireeton. Olin varma, että pienellä ja varovaisellakin lenkillä todennäköisesti vain ärsyttäisin tuota oikuttelevaa niveltä ja samalla pidentäisin toipilaisaikaani. Kun makuupäivien määrä kuitenkin kasvoi kymmennumeroiseksi eikä loppua näkynyt, opin, että hermoni kiristyvät suoraan verrannollisesti löhöilyaikaan nähden. Näin ollen aloin funtsia, että kotirauhan ja henkisen puhtauden kannalta olisi parempi edes koittaa, kuinka jalat kantavat.

Kun pääsin ulos, ei polveen varsinaisesti sattunut, mutta kuitenkin tuntui siltä, ettei jalka ollut ihan sataprosenttisessa kondiksessa. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti kääntyä kotiin ja lyödä lenkkikengät naulaan, mutta purin kuitenkin huulta ja päätin, että juoksisin vähintään parin kilometrin edestakaisen lenkin keskustaan ja takaisin. Vaikka yritin pitää jalkojeni liikkeet suorina ja normaaleina, varoin kuitenkin oikeaa kinttuani automaattisesti joka askeleella. Kun olin hölkötellyt halki Savonlinnan valtaisan ydinkeskustan, pysähdyin hetkeksi rautatieseisakkeelle, jolla vaihdoin tuntuvan osan omistamastani valuutasta matkalippuun.

Lippu taskussa ja leuka rinnassa jatkoin vaivalloista lenkkiäni. Parisataa metriä junamaatin jälkeen kuitenkin huomasin, että kaikki kummallinen tunto ja kivunhäiveet olivat tiessään. Askeleet tuntuivat kevyiltä enkä enää varonut jalkaanikaan. Aluksi toki olin varma, että hermoratani olivat vain tilapäisesti solmussa ja viiltävä tunne palaisi hetken päästä eksponentiaalisesti kasvaneena, mutta koska nivelmokoma ei pariin kilometriin äksyillyt, päätin varovaisesti lisätä vauhtia. Tästä huolimatta ei polvesta kuulunut koko loppulenkin aikana ainuttakaan yskäisyä.

Nyt iltasella fiilis on hieman hämmentynyt. Ajoittain olen tuntevinani jalassa jonkunasteista jomotusta, mutta veikkaan,että kyse on päänsisäisistä tsykologiahommista. Kuka näistä tietää. Toisaalta fiilis on sellainen että voisi vaikka balettia tanssia, toisaalta tekisi mieli vielä ihan vaan varmuuden vuoksi ottaa päivä tai kaksi rauhassa. Saa nähä.

Ich bin ein Hamburger

Tänään sain sähköpostia aina Saksasta asti. Viesti toivotti minut ja matkaseurueeni sydämmellisesti tervetulleiksi osallistumaan Hampurin maratonille nyt huhtikuussa.

Reissu on ollut suunnitelmissa jo syksystä asti, mutta silti treenaminen on jäänyt ehkä vähän toivottua vähäisemmäksi. Pitkiä lenkkejä en ole juossut kuin muutaman hassun kerran, eivätkä harjoitukset muutenkaan ole olleet ehkä kaikista loogisimpia. Onneksi varsinaiseen kisaan on vielä kolmisen kuukautta aikaa, joten ehkä pahimmat treenauskäkäilyt saa vielä tässä ajassa hiottua pois.

Alkuviikko on onneksi sujunut melko urheilullisissa merkeissä, osittain pakon sanelemana. Oon päässyt vetämään ympärivuorokautista intervallitreeniä sängyn, lääkekaapin ja kylppärin välillä vatsataudin vauhdittamana. Ei kehnompaa.

Tuska, kipu ja kärsimys

Pian taakse taittuva lenkkeilyviikko alkoi mukavasti hölkötellen. Kahden ensimmäisen päivän ajan jaksoin uhmata kylmää, viimaa, nälkää ja kaamosta pinkoessani kilometripylväältä toiselle, mutta tiistaisen juoksu-urakkani viimeisellä kilometrillä kolkutti ruumiinterveyteni ovelle jokaisen juoksijan pahin painajainen: kipeä polvi. Nivel, joka on uutterasti pitänyt oikean jalkani reisi- ja sääriluut likellä toisiaan jo neljällä eri vuosikymmenellä, alkoi varoittamatta yskiä ja nakuttaa kuin isäni miljoona kilometriä niellyt diesel-Ducato. Selkokielellä sanottuna polveen sattui niin perkeleesti, ettei itku ollut kaukana. Sinnittelin kotiin ilme irvistellen samalla tietäen, ettei lähipäivinä mittariin kertyisi paljoakaan lisäkilometrejä.

Nyt sunnuntaina polvi alkaa pikkuhiljaa olla jo parempi. Aamulla pohdin lähteväni jopa pienimuotoiselle tunnustelulenkille, mutta hetken harkinnan jälkeen päätin ottaa rauhallisesti vielä ainakin tämän päivän. Huomenna täytyy punnita fiilis uudestaan ja katsastaa, joko sitä uskaltaa kiskaista trikoot jalkaan. Toivottavasti.

Eniten potuttaa luonnollisesti se, että tältäkin vaivalta olisi todennäköisesti voinut välttyä melko helposti. Olisi pitänyt venytellä perusteellisemmin, olisi pitänyt hidastaa tahtia liukkailla paikoilla, olisi pitänyt vaihtaa kengät uusiin aikaisemmin. Olisi pitänyt tehdä sitä, olisi pitänyt tehdä tätä ja olisi pitänyt tehdä tuota, mutta enpä tehnyt, ja tässä ollaan. Henkisen hölmöyden aiheuttamaa tuskaa ei suinkaan vähennä se, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun löydän itseni voivottelemasta samaa vaivaa. Täytyy toivoa, että asia alkaa pikkuhiljaa iskostua cortexini kippuroihin.

Urheilumeininkien kannalta ei loppuviikko kuitenkaan mennyt ihan täysin hukkaan; keskiviikkoiltana järjestetty pöytälätkäturnaus oli sen verran rankka ja vaativa, että hiki valui ja pulssi oli koholla vielä pitkälti torstain puolella...

Puistola boogie

Alunperin suunnittelin viettäväni maanantai-illan oluttölkkien ja väkivaltarikkaiden videopelien parissa, mutta toisin kävi. Sen sijaan että olisin niittänyt virtuaalinatseja kuoliaaksi binäärikonepistooli iloisesti laulaen, löysin itseni marttaliiton nettisivuilta lukemasta käytännön siivousvinkkejä ja nahanhoitoneuvoja.

Tämän pettymyksen olisin vielä kestänyt, mutta kun hetkeä myöhemmin panin merkille, ettei juomalasinikaan ollut täyttynyt riemukkaasti kuplivasta kullan- ja ohrankeltaisesta ilojuomasta vaan koko lailla latteammasta hanavedestä, jouduin häpeäkseni toteamaan, että olin huomaamatta hävinnyt taistelun oikeudestani laiskaan rappioiltaan. Lyhyen tilannekatsauksen ja tovin itsetutkiskelun jälkeen arvioin, että pystyisin parhaiten prosessoimaan pettymystäni lenkkipolun varrella. Solmin siis Asicsit jalkaani ja suuntasin ulos.

Yleensä mun lenkkini tuppaavat olemaan melko tasatahtisia ja -mittaisia, mutta nyt juoksin vaihtelun vuoksi vähän lyhyemmän matkan kovemmalla vauhdilla. Alunperin tarkoituksena oli itse asiassa heittää jonkunasteinen mäkitreeni, mutta Kotkan kaupunki löi taas kylmät korttinsa pöytään ja muistutti, että ylämäkijuoksua on vaikea harrastaa paikkakunnalla, jonka ainoat nousut ovat lyhyitä ja loivia. Liikoja lannistumatta kiristin kintuistani kiivaita juoksuaskelia suurin piirtein kolmen vartin ajan. Onnekseni Puistolan kaupunginosasta löytyy muutama piskuinen ylämäki, joihin sitten kiihdyttelin eestaas ympyrää kierrellen. Mukavana oheisbonuksena puutaloalue tarjosi iltavalaistuksessaan ihan mukavan urheilumaiseman.

Juostessa kuuntelin korvanapeistani lupaavanoloisten nuorten brittiherrasmiesten viihdemusiikkiorkesteri Motörheadia, jota voitanee kiistatta pitää yhtenä pop-taivaan kirkkaimmista tulevaisuudenlupauksista. Poikien vauhdikkaan kepeät rallit sopivat juoksumusiikiksi mitä mainioimmin! Lenkin jälkeen asettelin himassa levylautaselle muutaman viiden tähden merkkiteoksen, joiden ansiosta nukkumaanmeno oli venyä pitkälle yli unihiekka-ajan. Ensin pyörittelin läpi Black Sabbathin nimikkolevyn, jonka jälkeen matkasin halki ajan ja avaruuden Pink Floydin Dark Side of the Moonin tahdissa. Wicked, man!

Sunday bloody sunday

Kuutena päivänä Jumala loi taivaan ja meren ja kaiken mitä niissä on, mutta seitsemäntenä hän lepäsi. Minä en suonut itselleni moista luksusta, vaan suuntasin ulos lenkille.

Viime aikoina perinteekseni on muodostunut pyöriä sängyssä levottomana aamuyöhön asti ja nukkua ne muutamatkin tunnit huonosti ja katkonaisesti. Näppäränä jätkänä osasin kuitenkin kääntää vastoinkäymiset voitoksi; sisäistin spartalaisen aamupalani jo vähän ennen kuutta, jonka jälkeen torkuin vielä hetken tai kaksi. Tämän ovelan strategiani turvin pääsin joitakin tunteja myöhemmin lähtemään sunnuntailenkilleni masu sopivan kylläisenä ja hymy korvissa.

Itse lenkki sujui päällisin puolin moitteetta. Juoksin parikymmentä kilometriä kierrellen melko rauhalliseen tahtiin lähiöstä toiseen. Sain taittaa koko matkan jalkakäytävien yksinäisenä herrana, sillä vastaan ei tullut koko kahden tunnin rupeaman aikana yhden ainutta vihollislenkkeilijää. Kenties huhut askelteni sulavuudesta, armottomasta vauhdistani ja virheettömästä juoksutekniikastani olivat saaneet kanssaharrastajani hautautumaan itsesäälin ja frustraation synkkiin syövereihin.

Muuten mainiota lenkkiäni varjosti kuitenkin yksi piskuinen kauneusvirhe: kolmasosamatkan kilometripylvään kohdalla hiipi kimppuuni yllättävä janontunne, joka viekkaudella ja vääryydellä alkoi kalvaa kurkkuani. Koska en omista juomapulloa eikä Kymijoestakaan ole viisasta juoda, jouduin taittamaan loppumatkan vesilasista haaveillen. Rohkeampi jätkä olisi piipahtanut hörpylle Ruonalan kirkon toilettitiloihin, mutta pelkäsin liiaksi koko rakennuksen sortuvan syntieni painosta. Lisäksi tuumin, ettei Herra varmastikaan katsoisi hyvällä, jos kesken mehukkaimman messuamisen piipahtaisin kylään ilmoittamatta hikisenä ja pahalta haisten. Näin ollen join vasta kotona.

Tähän loppuun katsoin hyväksi linkittää The Black Keysin mainion kappaleen Tighten Up. Biisissä ja videossa on kaikkea sitä, mitä hyvältä videolta voi kukaan vaatia. Nahkatakkeja, aurinkolaseja, donitseja, keskisormia, nyrkkitappeluita ja kuuma misu.

Starttiviivalla

Juokseminen on maailman paras harrastus. Tämä on fakta, ja tästä eriävät väittämät ovat pelkkiä vääriä mielipiteitä.

Olen Aleksi, 23-vuotias opiskelijanuorukainen. Olen juossut vaihtelevalla aktiviteetilla ja menestyksellä nyt viitisen vuotta. Joskus juoksen pitkälle, joskus lähelle ja joskus kovaa, joskus hiljaa. Juoksin niin tai näin, useimmiten nautin tekemästäni. En orjallisesti seuraa ja kirjaa jokaista juoksemaani kilometriä, en mittaa sykkeitä tai piirrä millimetripaperille kehityksestäni kertovia käyriä enkä edes liiemmin etukäteen suunnittele juoksujani. En kellota sellaisia aikoja joista kehtaisi pubissa liiemmin huudella, en tarkkaile syömisiäni enkä treenaa lihaskuntoani juoksuharrastukseni ohella. Jos tekisin näin, kuntoni varmaan kohoaisi, painoni saattaisi tippua ja maratonaikani parantua, mutta samanaikaisesti innostukseni ja mielenkiintoni todennäköisesti kuihtuisivat. Ainut tavoitteeni on nauttia juoksemisesta, ja sen tavoitteen täytän vallan mainiosti näinkin.

Tarkoituksenani ei siis ole pitää treenipäiväkirjaa tai painiskella erilaisten harjoitusmuotojen kanssa, vaan enemmänkin kirjoitella niistä asioista ja ajatuksista, jotka päähäni nousevat lenkkien varrella. Enempiä jaarittelematta, adios.