Rajallisen matkabudjettini vuoksi en kuitenkaan pystynyt osallistumaan motorisoidulle sightseeing-kiertueelle, vaan jouduin taittamaan taipaleeni edullisemmin jalkapatikassa. Kierroksen aikana sain ottaa askeleen jos toisenkin, sillä loppujen lopuksi etenin hansakaupungin kaduilla rahtusen päälle 42 kilometriä.
Ennen matkaanlähtöä oli vatsani täynnä perhosia ja muita pörriäisiä, jotka räpyttelivät kilpaa siipiään muistuttaen minua siitä millaisiin tyhmyyksiin olin taas ryhtymässä. Harjoittelin juoksurupeamaani varten melko ahkeranlaisesti ja kenties monipuolisemmin kuin koskaan ennen, mutta silti epäilyksen siemenet itivät ajatusteni perukoilla. Noin kuukautta ennen juoksua sairastin näet pitkän ja hartaan flunssan, josta parannuttuani alkoivat horisontissa häämöttävä valmistuminen lopputyöhässäköineen sekä paikkakunnalta toiselle muuttaminen remontteineen rokottaa kalenteristani juoksupäiviä. Näin ollen olinkin vielä matkatavaroita kootessa varma, ettei koko reissusta tarttuisi tuliaisiksi muuta kuin paha mieli ja kourallinen pettymyksiä.
Pakkasin laukkuuni perinteisten vaihtokalsareiden ja juoksukenkien lisäksi myös isäni, joka on neoliittisesta syntymävuodestaan huolimatta vielä aika tekijä eurooppalaisilla maratonreiteillä. Tämä osoittautuikin valmennussuunnitelmani nerokkaimmaksi ratkaisuksi, sillä en saanut ainoastaan tarvittavaa vetoapua juoksun ajaksi, vaan myös asiantuntevaa konsultointipalvelua sekä taidokkaan autonkuljettajan lentokenttämatkoja varten.
Laskeuduimme Hampuriin noin vuorokautta ennen juoksutapahtuman alkua. Niin kuin suomalaisilla miehillä usein ulko- ja kotimailla käy, mielivät mielemme kaupungille juopottelemaan, rellestämään ja tappelemaan, mutta pitkällisten ja vaativien henkisten kamppailujen jälkeen päätimme pysytellä ainoastaan alkoholittomissa urheilujuomissa. Olutkievarin sijasta suuntasimme kulkumme kohti messukeskusta, josta saimme lunastettua numerolaput rintaan, sirut kenkiin sekä koko pussillisen muuta tuikitärkeää ja perihyödyllistä mainostilpehööriä. Vaikka juoksu olisi jäänyt puolitiehen, olisin sentään palannut kotimaahani avaimenperää, suklaapatukkaa ja nenäliinapakettia rikkaampana. Voittoni oli siis käytännössä varma jo ennen lähtölaukausta.
Kun numerolaput oli lunastettu, päätimme, että oli jo korkea aika tutustua hotelliimme. Taipaleen taitoimme aitoon maailmanmiesten tyyliin taksilla, sillä olisihan kilometrin kävelymatka liikaa ja kohtuuttomasti vaadittu.
Huoneen oven auetessa oli edessämme jo takavuosien maratonmatkoilta tuttu dilemma; kaksi miestä ja yksi sänky. Totisesti minä väitän valehtelijaksi jokaista, joka kertoo minun joskus sylkeneen kohti valmiiksi lämmitettyä vuodetta, mutta tässä iässä ajatus isäni kainalosta tuntuu jo hieman vieraalta. Aiemmista matkoista poiketen oli käytössämme tällä kertaa kuitenkin kaksi erillistä peittoa yhden yhteistäkin sijasta, mikä on ymmärtääkseni laskettava eduksi vuokramajoituksellemme.
Ensimmäisen päivän ilta sujui niin villisti kuin saattoi vain odottaa. Kun Michaeliskirchen kello löi kahdeksan, kuulivat sen kuminan ainoastaan sellaiset hampurilaiset, joiden kuuloluut olivat säästyneet mahtavana jyrisevän kuorsaukseni aiheuttamilta korvavaurioilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti