perjantai 2. maaliskuuta 2012

Mistä puhun kun puhun juoksukirjallisuudesta

Viisaammat ovat minulle kertoneet, että toisinaan pieni vaihtelu piristää elämää. Koska yleensä kirjoitan vain juoksemisesta, voisin tänään ihan vain vaihtelun vuoksi näpytellä pari sanaa sanoista, joita muut ovat kirjoittaneet juoksemisesta. Ja voi veljet kuinka hienosti polkaisinkaan homman käyntiin, kun jo pelkässä blogikirjoituksen otsikossa viittasin kirjaan, jonka otsikossa viitataan kirjaan. Tästä blogista ei intertekstuaalisuus hevillä lopu!

Otsikkoni lainasin japanilaisen Haruki Murakamin teoksesta Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Kirjassaan kymmenkunta romaania julkaissut ja tuplamäärän maratoneja juossut Murakami pohtii kirjoittamisen sekä juoksemisen yhtäläisyyksiä ja eroja; kumpikin laji vaatii harrastajaltaan itsekuria, päättäväisyyttä sekä kestävyyttä, ja kumpaankin mahtuu niin onnistumisen riemua kuin raskaan karvaita pettymyksiäkin. Teos ei ole valmennusopas tai oikeinjuoksemisen oppikirja, vaikka Murakami kertookin sen sivuilla valmistautumisestaan Bostonin maratonille. Se on enemmänkin jonkinsorttinen puolifilosofinen sukellus kestävyysjuoksua harrastavan ihmisen ajatusmaailmaan. 

Tiivistetysti sanottuna Mistä puhun... on yksi parhaista kirjoista, joita olen pitkään aikaan lukenut. Siitä innostuakseen ei tarvitse tähdätä ultramaratonille, triathlonille tai edes tyttöjen kympille. Riittää, että pitää hyvistä kirjoista.

Maratoneja ravataan myös ranskalaisen Jean Echenozin kirjassa Pitkä juoksu. Toisin kuin Murakami, ei Echenoz selosta omia juoksujaan, vaan keskittyy kertomaan tsekkoslovakialaisen urheilijalegenda Emil Zátopekin tarinaa. Irvistävästä olympiavoittajasta annetaan elämäkerrallisessa pienoisromaanissa lempeän koruton kuva: Zátopek on suurten ismien härnäämä pieni mies, joka tahtoisi vain juosta, mutta jonka valtio valjastaa propagandakoneistonsa lipunkantajaksi. Echenozin teksti on kustannustehokkaan niukkasanaista, ja hieman yli sataan sivuun on tiivistetty enemmän sisältöä kuin useaan nelisatasivuiseen järkäleeseen.

Myös Echenozin teosta uskaltaa varauksetta suositella sellaisillekin lukijoille, joita lenkkeily ei innosta. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Larry Shaphiron teoksesta Zen ja juoksemisen taito, jota en kehtaa suositella kenellekään, paitsi ehkä niille joista en pidä. Viekkaan harhaanjohtavan nimen vuoksi erehdyin kuvittelemaan, että kyseessä olisi samankaltainen mestariteos kuin Robert Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito, mutta paskanmarjat, väärässä olin. Helvetti, monta sataa sivua pelkkiä mietiskelyohjeita ja rukoilureseptejä. Jos et kuitenkaan ole kuin minä ja uskot, että säännöllisesti meditoimalla voit parantaa kilometriaikaasi, välttyä loukkaantumisilta ja parantaa hapenottokykyäsi, voi Shaphiron kirja olla lukemisen arvoinen. 

Edellä mainittuja teoksia ovat myös muut blogipitäjät analysoineet. Taidokasta pohdintaa Murakamin teoksesta löydät täältä, kun taas Echenozin kirjan arvosteluja voit lukea tästätästäja tästä klikkailemalla.

Viime viikonlopun divarireissulta poimin lisäksi mukaani Miika Nousiaisen Maaninkavaaran sekä Tuomas Kyrön Urheilukirjan, joita en tosin ole vielä lukenut, mutta joiden uskon olevan hyviä, sillä netissä sanottiin niin. Ja tietäähän sen, että netissä kerrotaan vain ehdottoman oikeita mielipiteitä.

2 kommenttia:

  1. Minua kiinnostaa kovasti mielipiteesi noista ostoskirjoista, mie tykkäsin Maaninkavaarasta, vaikka saman vitsin toistaminen vähän väsyttikin. Kyrön teos voitti vuoden parhaan urheilukirjan tittelin, mutta mulla teos jäi kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut myöhäisestä vastauksesta, kommenttisi jäi multa kokonaan huomaamatta. Noita kirjoja en ole vieläkään ehtinyt lukea, mutta aloittelin tuossa hiihtolomaviikolla Nousiaisen Vadelmavenepakolaista, josta mulle jäi vähän samanlaiset fiilikset kuin sinulle Maaninkavaarasta. Teksti on periaatteessa hyvää ja hauskaa, mutta yhden ja saman vitsin toistaminen uudestaan ja uudestaan alkaa pian tuntua aika uuvuttavalta.

      Poista