Kuluneen viikon vietin hiihtolomaa. Loman nimestä huolimatta en hiihtänyt, sillä vihaan hiihtämistä minkä sielustani kerkeän, enkä suostu nousemaan suksille kuin pujottelurinteessä.
Hiihtämisen sijaan minä lenkkeilin. Jos en paljon, niin ainakin sopivasti. Karkean laskutoimituksen mukaan juoksin neljän päivän aikana 55,2 kilometriä ja 301 minuuttia, keskimäärin siis viiden minuutin ja 27 sekunnin kilometrivauhtia. Jos olisin harjoitellut enemmän, olisin ehkä voinut juosta pidemmällä ja kovempaa vauhtia, mutta koska en ollut, oli minun tällä kertaa tyytyminen näihin lukemiin.
Eilen juoksin ensimmäistä kertaa ilman pitkiä alushousuja, ja melko pitkälle juoksinkin, yhteensä 21 kilometriä. En tiedä mitä se teille kertoo, mutta minulle se kertoo sen, että talvi on ohi ja kevät on täällä. Se tuntuu mukavalta, sillä johan tuota talvea on taas saanut hetken aikaa katsellakin, ja lunta, sitä on riittänyt, eikä haittaa ollenkaan, jos se nyt jo sulaisi pois. Ja olihan sitä sulanutkin, kaikkialta muualta paitsi keskustan jalkakäytäviltä. Suu keskellä kieltä sai nuori kuntoilija asettaa askeleensa halkoessaan savonlinnalaislähiöiden katuja.
Aikeissani oli tänään käydä palauttavalla lenkillä, mutta kävi kuitenkin niin, että lenkkini jälkeen ilahdutin liiaksi maksaani ja sydäntäni erilaisilla urheilujuomilla sekä ystävieni seuralla, joten en tänään kokenut olevani parhaassa mahdollisessa kuntoiluterässä. Illalla jouduin kuitenkin juoksemaan halki kaupungin ehtiäkseni junaan, joten täysin hukkaan ei tämäkään päivä valunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti