Edellisestä luikkarointikerrastani taitaa olla jo kymmenkunta vuotta. Yläasteella luistimet mahtuivat koululaukkuun vain harvoin, sillä hyötykuormani oli tulla täyteen jo pelkästään tukkani ja farkkuliivini bändimerkkien painosta. Sanalla sanoen vaalin ankaran hevimetallinuorukaisen imagoani niin tarkasti, etten kokenut liikuntaa missään muodossaan arvolleni sopivaksi. Jos liikuin, liikuin mopolla ja jos juoksin, juoksin poliisia tai nuorten tyttöjen vihaisia isiä karkuun. Kummastipa muuttuu aika.
Pelkkien luistinten kanssa en kaupasta poistunut, sillä tarttuipa sieltä mukaan yksi pari juoksukenkiäkin. Villinä jätkänä valitsin 1000-sarjan Asicsit, jollaisia olen aiemmin omistanut vain noin kuusisataa paria. Lady of the house diagnosoi tämän vaniljasyndroomaksi; jäätelökioskille mennessä päätät, että tällä kertaa kokeilet jotain ennennäkemätöntä lakritsi-nougat-päärynä-tiikerikuningatar-appelsiinisorbetti-homejuusto-röstiperuna -erikoisjäätelöä, mutta päädyt lopulta kuitenkin ostamaan yhden pallon vaniljajäätelöä. Toisaalta liekö tuolla väliä, jos vaniljajäätelö maistuu parhaiten.
Tänään ajattelin viedä luistimeni neitsytmatkalle Kirkkopuiston jäälle, ja mikäli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti pysyn pystyssä enkä murra luitani, suutan huomenna viikon toiselle pitkikselle. Jännityksellä odotan seuraavaa raporttiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti