Pian taakse taittuva lenkkeilyviikko alkoi mukavasti hölkötellen. Kahden ensimmäisen päivän ajan jaksoin uhmata kylmää, viimaa, nälkää ja kaamosta pinkoessani kilometripylväältä toiselle, mutta tiistaisen juoksu-urakkani viimeisellä kilometrillä kolkutti ruumiinterveyteni ovelle jokaisen juoksijan pahin painajainen: kipeä polvi. Nivel, joka on uutterasti pitänyt oikean jalkani reisi- ja sääriluut likellä toisiaan jo neljällä eri vuosikymmenellä, alkoi varoittamatta yskiä ja nakuttaa kuin isäni miljoona kilometriä niellyt diesel-Ducato. Selkokielellä sanottuna polveen sattui niin perkeleesti, ettei itku ollut kaukana. Sinnittelin kotiin ilme irvistellen samalla tietäen, ettei lähipäivinä mittariin kertyisi paljoakaan lisäkilometrejä.
Nyt sunnuntaina polvi alkaa pikkuhiljaa olla jo parempi. Aamulla pohdin lähteväni jopa pienimuotoiselle tunnustelulenkille, mutta hetken harkinnan jälkeen päätin ottaa rauhallisesti vielä ainakin tämän päivän. Huomenna täytyy punnita fiilis uudestaan ja katsastaa, joko sitä uskaltaa kiskaista trikoot jalkaan. Toivottavasti.
Eniten potuttaa luonnollisesti se, että tältäkin vaivalta olisi todennäköisesti voinut välttyä melko helposti. Olisi pitänyt venytellä perusteellisemmin, olisi pitänyt hidastaa tahtia liukkailla paikoilla, olisi pitänyt vaihtaa kengät uusiin aikaisemmin. Olisi pitänyt tehdä sitä, olisi pitänyt tehdä tätä ja olisi pitänyt tehdä tuota, mutta enpä tehnyt, ja tässä ollaan. Henkisen hölmöyden aiheuttamaa tuskaa ei suinkaan vähennä se, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun löydän itseni voivottelemasta samaa vaivaa. Täytyy toivoa, että asia alkaa pikkuhiljaa iskostua cortexini kippuroihin.
Urheilumeininkien kannalta ei loppuviikko kuitenkaan mennyt ihan täysin hukkaan; keskiviikkoiltana järjestetty pöytälätkäturnaus oli sen verran rankka ja vaativa, että hiki valui ja pulssi oli koholla vielä pitkälti torstain puolella...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti