Tämän pettymyksen olisin vielä kestänyt, mutta kun hetkeä myöhemmin panin merkille, ettei juomalasinikaan ollut täyttynyt riemukkaasti kuplivasta kullan- ja ohrankeltaisesta ilojuomasta vaan koko lailla latteammasta hanavedestä, jouduin häpeäkseni toteamaan, että olin huomaamatta hävinnyt taistelun oikeudestani laiskaan rappioiltaan. Lyhyen tilannekatsauksen ja tovin itsetutkiskelun jälkeen arvioin, että pystyisin parhaiten prosessoimaan pettymystäni lenkkipolun varrella. Solmin siis Asicsit jalkaani ja suuntasin ulos.
Yleensä mun lenkkini tuppaavat olemaan melko tasatahtisia ja -mittaisia, mutta nyt juoksin vaihtelun vuoksi vähän lyhyemmän matkan kovemmalla vauhdilla. Alunperin tarkoituksena oli itse asiassa heittää jonkunasteinen mäkitreeni, mutta Kotkan kaupunki löi taas kylmät korttinsa pöytään ja muistutti, että ylämäkijuoksua on vaikea harrastaa paikkakunnalla, jonka ainoat nousut ovat lyhyitä ja loivia. Liikoja lannistumatta kiristin kintuistani kiivaita juoksuaskelia suurin piirtein kolmen vartin ajan. Onnekseni Puistolan kaupunginosasta löytyy muutama piskuinen ylämäki, joihin sitten kiihdyttelin eestaas ympyrää kierrellen. Mukavana oheisbonuksena puutaloalue tarjosi iltavalaistuksessaan ihan mukavan urheilumaiseman.
Juostessa kuuntelin korvanapeistani lupaavanoloisten nuorten brittiherrasmiesten viihdemusiikkiorkesteri Motörheadia, jota voitanee kiistatta pitää yhtenä pop-taivaan kirkkaimmista tulevaisuudenlupauksista. Poikien vauhdikkaan kepeät rallit sopivat juoksumusiikiksi mitä mainioimmin! Lenkin jälkeen asettelin himassa levylautaselle muutaman viiden tähden merkkiteoksen, joiden ansiosta nukkumaanmeno oli venyä pitkälle yli unihiekka-ajan. Ensin pyörittelin läpi Black Sabbathin nimikkolevyn, jonka jälkeen matkasin halki ajan ja avaruuden Pink Floydin Dark Side of the Moonin tahdissa. Wicked, man!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti