Hus, kipu, metsään!

Toista viikkoa sitten paratiisiini luikerteli ovela ja katala käärme, joka toi mukanaan kipua ja sairastelua. Ensin tuo viekas matelija otti hahmokseen polvikivun, jonka jälkeen se muutti muotoaan vatsataudiksi. Sairastin kokonaisvaltaisesti koko alkuviikon, ja kun mahapöpöt viimein väistyivät, alkoi polvi taas oireilla. Tänään sain mokomasta kuitenkin tarpeekseni, ja vedin lenkkikengät jalkaani ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon. 

Alun perin päätin, etten ottaisi ainoatakaan juoksuaskelta ennen kuin polvi olisi täysin oireeton. Olin varma, että pienellä ja varovaisellakin lenkillä todennäköisesti vain ärsyttäisin tuota oikuttelevaa niveltä ja samalla pidentäisin toipilaisaikaani. Kun makuupäivien määrä kuitenkin kasvoi kymmennumeroiseksi eikä loppua näkynyt, opin, että hermoni kiristyvät suoraan verrannollisesti löhöilyaikaan nähden. Näin ollen aloin funtsia, että kotirauhan ja henkisen puhtauden kannalta olisi parempi edes koittaa, kuinka jalat kantavat.

Kun pääsin ulos, ei polveen varsinaisesti sattunut, mutta kuitenkin tuntui siltä, ettei jalka ollut ihan sataprosenttisessa kondiksessa. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti kääntyä kotiin ja lyödä lenkkikengät naulaan, mutta purin kuitenkin huulta ja päätin, että juoksisin vähintään parin kilometrin edestakaisen lenkin keskustaan ja takaisin. Vaikka yritin pitää jalkojeni liikkeet suorina ja normaaleina, varoin kuitenkin oikeaa kinttuani automaattisesti joka askeleella. Kun olin hölkötellyt halki Savonlinnan valtaisan ydinkeskustan, pysähdyin hetkeksi rautatieseisakkeelle, jolla vaihdoin tuntuvan osan omistamastani valuutasta matkalippuun.

Lippu taskussa ja leuka rinnassa jatkoin vaivalloista lenkkiäni. Parisataa metriä junamaatin jälkeen kuitenkin huomasin, että kaikki kummallinen tunto ja kivunhäiveet olivat tiessään. Askeleet tuntuivat kevyiltä enkä enää varonut jalkaanikaan. Aluksi toki olin varma, että hermoratani olivat vain tilapäisesti solmussa ja viiltävä tunne palaisi hetken päästä eksponentiaalisesti kasvaneena, mutta koska nivelmokoma ei pariin kilometriin äksyillyt, päätin varovaisesti lisätä vauhtia. Tästä huolimatta ei polvesta kuulunut koko loppulenkin aikana ainuttakaan yskäisyä.

Nyt iltasella fiilis on hieman hämmentynyt. Ajoittain olen tuntevinani jalassa jonkunasteista jomotusta, mutta veikkaan,että kyse on päänsisäisistä tsykologiahommista. Kuka näistä tietää. Toisaalta fiilis on sellainen että voisi vaikka balettia tanssia, toisaalta tekisi mieli vielä ihan vaan varmuuden vuoksi ottaa päivä tai kaksi rauhassa. Saa nähä.